Arki is back

Sinne hävisi minilomani ja taas pakerretaan arkea. No hyvin kohtuullista arkea kylläkin, osa-aikatyötä ja suurtaa määrää vapaa-aikaa lapsen kanssa. Vaikka olen visusti yrittänyt paastota stressaamisesta, ajatus ensi vuodesta kaihertaa. En ole valmis viemään Maissia päivähoitoon. En halua luopua näistä päivistä yhdessä, viime viikko taas vahvisti sitä ajatusta. Toivon ja rukoilen, että jotenkin tämä järjestyisi. En tiedä mitään tärkeämpää, kuin voida olla kotona hänen kanssaan.

Loma oli ihana. Aurinko helli useimpina päivinä ja olla möllötimme kotona ja pihalla. Emme tehneet mitään ihmeellistä, vain normaalit muskarikuviot ja mummin kauppareissut. Isosisko tuli torstaina ja tänään vein hänet kouluun. Lauantaina pääsin omaan reissuun ja brunssille kahden ystäväni kanssa. Luin kirjan ja päätin, että tästä eteenpäin luen jatkuvasti. En tiedä mistä tingin, mutta jostain aion ottaa ajan lukemiselle. Kävin kampaajalla ja leikkasin pitkät hiukseni lyhyiksi. Kaikki Maissin päiväuniajat kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Se kaikki yhdessä teki hyvää. Olen onnellinen ja kiitollinen monista asioista. Pyrin luottamaan siihen, että minua mietityttävät asiat selviävät parhain päin. Eniten huomaan kaipaavani ilon vahvistamista, alleviivaamista. On niin paljon hyvää, mutta niin helposti liukastun sen kaiken näkemisestä pelkkään harmauteen.

Ystävien tapaaminen oli taas kuin olisi ollut sydän auki auringossa. Ajaessani soitin myös Miille, enkä ymmärrä miksi puhumme niin harvoin, kun se on aina yhtä ihanaa.  Olen paljon miettinyt ystävyyttä viime aikoina, sitä miksi joku ihminen tulee tuttavuutta lähemmäksi? On tietysti kysynnän ja tarjonnan laki, mutta miksi jonkun sielu koskettaa niin syvästi omaani? Ympärilläni on paljon ihan mukavia ihmisiä, samassa elämäntilanteessa olevia. Omissa ystävissäni on kuitenkin yksi erityinen piirre. Heille mikään mitä sanon, ei ole käsittämätöntä, tai sanojen ulkopuolella. Rakastan sitä piirrettä. Mahdollisuutta uida syviin vesiin, kykyä puhua mistä tahansa. Myös kaikesta tyhjänpäiväisestä, ilman painetta olla aina fiksu ja syvällinen. Ennen kaikkea ystävyys on minulle totena olemista, rehellisyyttä. Että on ihmisiä, jotka rakastavat minua paljaana minuna. Ettei minun tarvitse peitellä, liioitella, vähätellä, selitellä, esittää. Että olen vain ja kokonaan minä, ja he kestävät sen. He katsovat minua kauniisti ja hyväksyvästi. Siinä ystävällisessä katseessa on helppoa olla totta ja kuunnella myös sitä, mihin suuntaan on matkalla, mitä toivoo.

Minulla on toive ja tunne siitä, että jotain uutta on syntymässä. Minä olisin valmis siihen.