Varmin tapa päätyä keskelle poliisioperaatiota on aamulla lähteä töihin ajatellen, ettei tapaa tänään asiakkaita, vaan hoitaa pois kirjallisia rästitöitä. Rönttävaatteissa, tukka hapsottaen ja luonnonkauniina. Jos nyt sosiaalityössä ei muutenkaan merkkivaatteilla koreilla, mutta normilookistakaan ei ole paljon varaa tinkiä ilman, että on vaikeuksia erottaa kuka on asiakas, kuka työntekijä. Oma tavoitteeni sosiaalityöntekijänä on olla ulkoisesti korrekti ja siisti, niin että annan vaikutelman siitä, että saan edes omat asiani hoidettua. (En haluaisi omia asioitani hoitamaan ihmistä, joka ei ehdi edes tukkaansa pestä.) Tällä hetkellä tarvitsisin jonkun tyyligurun päivittämään minulle itselleni uskollisen erityisnuorisotyönohjaaja meets social work-garderoobin. En ole edelleenkään omissa mitoissani, mikä rajoittaa omien vaatteideni käyttöä ja koska budjettini on hyvin rajallinen, uusien vaatteiden hankinta vaatii suunnittelua.
Lillukanvarsista asiaan. Koko päivä oli yhtä helvetillistä päivystystyyppistä tulipalojen sammuttelua minulle kivuliaassa ikäryhmässä, eli 1-3-vuotiaiden parissa. Perheväkivalta, päihteet ja lapsikaappaukset yhdistettyinä taaperoihin on minulle liikaa, en selviä siitä. Tai selviän itse työstä, teen mitä täytyy ja osaan kotikäynnillä olla seisomatta suoraan oven edessä, ettei minua ammuta. Osaan kysyä väkivallasta suoraan monin eri tavoin. Pystyn olemaan itkemättä, vaikka tärisen jokaista solua myöten. Pystyn toimimaan, vaikka pelkään. Pystyn tekemään päätöksiä ja tarkistamaan lakipykälät. Pystyn arvioimaan, kuinka jatkossa toimin paremmin ja mikä auttaisi kaupungin tasolla yhteistyötä. Mutta vihaan sitä kaikkea, vihaan omaa pelkoani, vihaan sitä kipua, jota pienet silmät minussa herättävät. Vihaan tietoa, että minulla on liikaa menetettävää. Vihaan tosiasiaa, että nuo käärmeenpesät, joita joudun sohimaan, saattavat iskeä tuskallisilla tavoilla takaisin. Olen haavoittuva, koska asun liian lähellä, koska minulla on perhe, koska minulla on pieni puolustuskyvytön lapsi. Ja silti, mitä minä voin? Mitä vaihtoehtoja on paitsi tehdä työnsä niin hyvin kuin voi? Kysyä. Puuttua. Suojella. Katsoa pieniin silmiin, nähdä. Ellen uskalla, ellen tee kaikkea muiden lasten hyväksi, en voi katsoa omaa lastani silmiin. Millaisessa maailmassa hän kasvaa, elleivät aikuiset uskalla toimia?
Toisina päivinä tämä työ on vaan niin syvältä.
Voimahaleja, vaikka sana kuulostaa ihan kauhealta...
VastaaPoistaMeilläkin on tätien kanssa vääntöä (kunpa osaisimme olla yhteistyökykyisiä kaiken kiukun keskellä). Se yks hulluttelija kun on elementissään näin keväisin ja tekee meistä ilmoituksia esimerkiksi yhden lapsen lumipalloihottuman takia. Ou jee tätä elämää välillä.
Pieta
Musta on ihana kun sulla on niin selväjärkisiä ajatuksia. Että ei itsekään haluaisi omia asioita hoitamaan sellaista ihmistä, jolla ei ole tukka pesty. Niin pieni, mutta niin iso asia tajuta.
VastaaPoistaItse työhön. Valtavan iso työ. Maailman suurin. Sen takia sä olet ammattilainen kun pystyt näitä tilanteita hoitamaan. Vaikka sisällä tärisee. Respect!