Elän elämääni tässä talossa, jossa ihmisten sokeritasapaino heilauttaa tunnelmia ja tilanteita suuntaan jos toiseen. Välillä mietin, että haluaisin hypokoiran avukseni, haukkumaan huomiota silloin, kun kuvittelen, että äkäily ja kiukku on normaalia ja ikätasoista. Mies on ykköstyypin diabeetikko, mistä seuraa ajoittaisia hätäviestejä eri kohteista, järjetöntä käytöstä ja vaaratilanteita. Erityisen vähän pidän päivistä, kun hän ajaa kotiin moottoritietä verensokerin ollessa alle kolmen, pahimmassa tapauksessa lapset kyydissä. Hän saattaa myös soittaa ylitöistä tyhjältä tehtaalta viikonloppuna ja olla sekaisin kuin seinäkello. Ohjeistan häntä kahviautomaatille (enkä oikeasti osaa neuvoa mihin mennä paikassa, jossa ehkä kerran olen käynyt) ja syömään vaikka sokeria tai kaakaota. Kolmeveellä on diabetes-geenivirhe ja kohonnut riski sairastua isänsä vuoksi, mutta ei vielä vasta-aineita. Herkkyys verensokerin vaihteluille on ilmeinen.
Tänään Maissi veti megalomaaniset neliraajaraivarit aivan mitättömästä asiasta ja jaksoi riehua noin tunnin ajan, kunnes keksin pakottaa hänet juomaan lasillisen maitoa. Rauha laskeutui taloon ja asia ratkesi kuin itsekseen. Koska hän saa raivokohtauksia hoitoon menosta, pukemisesta, hampaiden pesusta, neuvolakäynneistä ja mistä tahansa, ei aina tule ajatelleeksi, että syynä voi olla myös matala verensokeri. (Tähän kohtaan se hypokoira.) Tunsin itseni idiootiksi, taas.
Heräsin tähän aamuun aurinkoisena ja fiilistelin kynttilöillä ja vaaleanpunaisilla tulppaaneilla. Katoin todella kauniin brunssin (uusi sunnuntaiaamujen suunnitelmani), sillä isoveljen piti tulla myös käymään tänään. Kolmeveen raivottua tunnin verran, miehen oltua sitä mieltä, että toimin aina ja poikkeuksetta väärin joko suhteessa lapseen tai häneen riitatilanteissa, ja isoveljen peruttua tulonsa, fiilis oli jonkin verran matalampi. Mietin sitä kaikkea, omaa hehkutusta ja asioiden ulkoista kauneutta suhteessa siihen, miltä minusta lopulta tuntui? Vähän kuin sitä positiivista kuvaa minkä voisi jakaa somessa; kauniit kukat ja kynttilät, perhe koolla rauhallisena sunnuntaiaamuna, herkullinen brunssi. Ja tosielämässä se tunne, jolloin toivoisi voivansa paeta tätä kaikkea; kiukkuista puolisoa, karjuvaa uhmaikäistä ja omaa hetkittäistä keinottomuuttani. Kaiken huutamisen jälkeen talossa oli rauhallista ja me söimme kaunista brunssia sunnuntain kirkkaassa valossa, alakuloisina ja hiljaisina.
No, kukaan ei kuollut. Kukaan ei lähtenyt ovesta kassinsa kanssa ja irtisanonut sopimusta yhdessä elämisestä. Harmi tasoittui ja muuttui väsymykseksi. Sunnuntai on edelleen kaunis. Teini on treeneissä, ja kun hän palaa, syödään taas yhdessä. Tulppaanit ja kynttilät kaunistavat vieläkin pöytää. Maissi haluaa katsoa taas Frozenin. Hän osaa jo elokuvan ulkoa.
Uusi yritys kerääntyä yhteen ja samaan pöytään. Siitäkö tässä kaikessa on kyse, harmin sietämisestä ja periksi antamattomuudesta? En tarkoita sitä, etteikö olisi kivaa elää välillä kauneudessa ja sovussa.Vaan että jaksaa uskoa siihen, että (sokeri-)kiukunkin jälkeen elämä jatkuu ja taas tasaantuu.
(Mutta ellen tietäisi, että koiran hoitaminen jäisi minun vastuulleni, alkaisin nyt tilata sitä hypokoiraa atk:n internetistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti