Huippuihana viikonloppu takana. Perjantaina Jii Karjalaisen keikalla ja sitä ennen syömässä hyvin ystäväpariskunnan kanssa. Eilen rauhallinen aamu miehen ollessa ylitöissä ja tyttären yökylässä papan luona. Pitkä lenkki ja puhelu salaäidin kanssa, siitä on tullut ihana uusi tapa. Olen tosi huono juttelemaan puhelimessa nykyään. Hänelle soitan kuitenkin aina, kun tarvitsen järkeä ja lämpöä elämääni. Hän kuuntelee ja ymmärtää, ja keksii aina jotain oikeaa sanottavaa. En ole lähtökohtaisesti kateellinen ihminen, mutta olen aina kadehtinut ihmisiä, joilla on ihana äiti. Sellaisia ihmisiä, jotka sanovat soittavansa aina äidilleen, kun on jotain harmia tai iloa. No jaa, olen varmasti kadehtinut ihmisiä, joilla nyt vaan on jotenkin tolkuissaan oleva ja siedettävä äiti. Minulle sanottiin vastikään, että elämästä pitää tehdä juuri sellainen kuin siitä haluaa. Tässäkin asiassa se on ollut mahdollista, se on aika ihmeellistä. Että kaiken jälkeen minullakin on salaäiti, jolle soittaa, kun on harmia tai iloa. Äiti, joka on mummi minun tyttärelleni. Ja hän on ihan mielettömän hyvä tyyppi, ei vain jotenkin siedettävä, vaan oikeasti sellainen ihminen, jota katson ylöspäin, oppiakseni häneltä.
Tänään nukuimme pitkään Maissin kanssa ja vietimme hidasta aamua. Tulet hellaan, haudutettua puuroa, monta mukillista kahvia, kynttilänvaloa, musiikkia, lastenohjelmia. Nämä aamut pitävät minut järjissäni. Nämä aamut ja viikonloput. Sitten menimme ulos lumitöihin ja pulkkamäkeen, olihan laskiaissunnuntai. Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan teinin kisoihin. Hänen joukkueensa voitti pronssia sm-tasolla, ihan käsittämättömän hienoa! Mahtavaa oli sekin, että saimme jakaa hetken hänen äitinsä kanssa, istuimme yhdessä ja huusimme niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Tulimme kotiin vasta iltamyöhään Maissin kanssa, mutta oli se sen arvoista. Vaikka Maissi aloittikin jo matkalla jupinansa, ettei halua mennä huomenna hoitoon. Aamut ovat olleet tappelua, kun hän taistelee lähtemistä vastaan. Ei halua pestä hampaita tai pukea päälleen, ei kävellä eikä lähteä. Kun päästään hoitoon, hän jää sinne hymyillen ja tyytyväisenä. En usko, että siellä on oikeasti mitään vikaa, hänellä on kavereita tai ainakin yksi. Hoidossa on kivaa ohjelmaa ja aikuiset vaikuttavat rennoilta ja mukavilta. Maissi vain haluaisi olla kotona.
Omatkin ajatukset alkavat kääntyä takaisin työhön. Viikonlopun aikana olen päässyt vain hetkittäin irti. Näen painajaisia ja niiden jälkeen valvon, viime viikko oli käsittämättömän rankka. Niin kivaa kuin onkin yhteistyö poliisien kanssa, niissä tilanteissa on kääntöpuolensa. Ja vaikka hirveät asiat eivät tapahdu minulle eivätkä ole minun elämääni, vaan työtäni, ne väsyttävät minua, haavoittavat. Toivottavasti tuleva viikko on vähän helpompi. Uskon, että pystyn tähän, olen vahvempi ja osaan työni. Uskon, että on keinoja hallita tätä kaaosta ja epämääräistä uhkaa. Mutta sitä mietin, kuinka paljon hyvyyttä ja kauneutta tarvitaan vastapainoksi, että tästä on mahdollista selvitä ehjänä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti