Kaiken jälkeen

Hengästyttävä tammikuu on vaihtunut helmikuuksi. Jos yhteen kuukauteen mahdutetaan töihin paluu, lapsen hoidon aloittaminen, matka Atlantin toiselle puolelle ja teinin rippijuhlat, tietää, että täysihän siitä tulee. Mutta ihana, huikea, huikentelevainen tammikuu.

Teinin rippijuhlat menivät tosi hyvin. Kaikesta etukäteisjännityksestä huolimatta juhlissa oli ihana tunnelma ja kaikki suvut käyttäytyivät lämpimästi toisiaan kohtaan. Se oli mahtavaa, ei vähiten teinin vuoksi ja siksi, että hän on joutunut kasvamaan siinä ristiriidassa mitä vaikea ero hänen vanhempiensa väliin on jättänyt. Toivottavasti se kaikki hankaluus on lopultakin taakse jäänyttä elämää.

Kannan sydämessäni kuvaa meistä teinin läheisistä, istumassa vierivieressä ja peräkkäisillä riveillä kirkossa. Hänen kaksi pikkusiskoaan istumassa käsikädessä; siskot, jotka eivät ole toisilleen mitään sukua. Ilo nuoresta, joka meille kaikille on rakas. Istuessani keskiaikaisessa katedraalissa mietin, miten rakkaus lopulta voittaa kaiken. Aina.

Siinä kirkossa appivanhemmat on vihitty. He, jotka eronsa jälkeen juhlivat keskimmäistä lapsenlastaan yhdessä ja papan uuden puolison kanssa. Siinä kirkossa aviomieheni on kastettu; hän, joka istui entisen ja nykyisen vaimon kanssa keskellä kahta uusperhettä ja sukuja. Miehen esikoinen oli paikalla, hän jonka on vaikea antaa anteeksi teinin äidille. Siinä hän istui vieressäni, komeana univormussaan, paikkansa elämästä löytäneenä. Minulle kirkko on rakas myös. Sinne pakenin sunnuntaiaamuisin, kun elämä pienessä kaupunkiasunnossa kävi ahtaaksi ja kipuilin elämäämme uusperheen alkumetreillä. Se kirkko on rakas myös ihmisille, joita minä rakastan ja joita siellä aina kaipaan. Istuessamme siinä, yhdessä, ajattelin kaikkea sitä, mistä olemme selvinneet. Kaikkea hankaluutta ja surua, kaikkea elettyä iloa. Ajattelin perhettämme, joka on tärkeintä elämässäni. Että kaiken jälkeen me olemme siinä, yhdessä.