Voisin laittaa tähän kuvan. Siinä olisi starbucks-kahvimukini täynnä suklaamaitokahvia ja sen vieressä kirkkaanpunaista essien kynsilakkaa. Kuvatekstiini voisin laittaa että "Lasagne uunissa ja töihin lähtöön vielä kaksi tuntia". Täydellinen pieni hetki lapsen päiväunien aikana. Sain varpaankynnet jo lakattua (olen aloittanut jo ilman sukkia-vaiheen) ja kahvikin on puolillaan, joten ei ole katastrofi, jos hän herää.
Maissi on ollut kipeänä jo viikkokausia. Kotiseutumatkailu sujui hyvin ja hän oli pari päivää kunnossa, maanantaina taas aloitti räkäisemmän elämän. Kotiseutumatkasta sen verran, että vieraita oli parisataa, kiirettä piti mutta kaikki sujui aika mukavasti. Sieltä lähdetään aina itkien kotimatkalle. Joko läheisten ihmisten omituisuuksien vuoksi tai sitten tyrskien sitä, että asutaan kaukana ja nähdään niin harvoin. Tämä arpa ei vaan voita.
Eilen oli taas pitkä päivä kotioloissa kipeän lapsen kanssa. Hän on kiukkuinen, haluaisi pihalle mutta ei kuitenkaan jaksa oikein siellä touhuta. Pääasiassa päivä kuluukin töllöntöitä tehdessä. Maissi on motorisesti lahjakas ja kiipeää joka paikkaan. Tulisijat, tietokone ja tulostin ovat varmoja paikkoja saada äiti paremmin läsnäolevaksi. Suutuin typylle eilen taas monta kertaa, hermostun siihen kun hän purkaa kaikki kassit, kaapit, pinot. Hän koskee kaikkialle mihin ei saisi, mutta ei juurikaan välitä omista tavaroistaan. Kun huudan hänelle, tunnen itseni idiootiksi. Hän on pieni eikä hänelle saisi huutaa. Illalla hän sai massiivisen raivokohtauksen. Mies on opettanut häntä siivoamaan jälkiään ts. keräämään omia lelujaan. Mies pyysi Maissia viemään pari keittiölelua omalle paikalleen tämän pikkukeittiöön. Maissi sai järjettömän hepulin eikä suostunut viemään. Ei työntämään niitä kärryllä, ei kantamaan niitä yhdessä, ei yksin eikä autettuna. Hän huusi suoraa huutoa puolisen tuntia ja lähes tikahtui itkuunsa. Jos asia hetkeksi unohtui, hänellä ei ollut mitään hätää. Totesimme, että asia on jotenkin vietävä loppuun ja että kyseessä oli ensimmäinen tahtojen taistelu. (Oikeasti, hän on vasta vuoden ja 4 kuukauden ikäinen. Murrosikää odotellessa.) Lopulta mies kantoi tavarat paikoilleen Maissin sylissä. Hän rauhoittui vähitellen ja selitin hänelle uudestaan, että silloin kun isi pyytää häntä tekemään osuutensa, hänen on se tehtävä.
Maissin temperamentti on ilmeisen vahva, ajattelen että se on hyvä asia. En halua nujertaa häntä, mutta hänen on tiedettävä, että me olemme riittävän vahvoja pitämään hänestä huolta. En pelkää hänen raivoaan, siinä on jotain hyvin liikuttavaa. Me olemme vanhoja emmekä pysty olemaan hänen tukenaan niin pitkään kuin toivoisin, siksi tällainen vahvuus ilahduttaa minua. Kunhan hän oppii säätelemään sitä ja käyttämään voimakasta tahtoaan hyvään, kaikki on hänelle mahdollista.
Lintu pieni, lintuseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti