Viime vuoden äitienpäivä, ensimmäinen omani, oli huikean onnellinen. Samoin kaksi vuotta sitten ollessani raskaana. Siksi eilinen pohjakosketus tuli jotenkin puun takaa.
Luulin "parantuneeni" äidittömyydestä, koska minulla on oma lapsi ja koska lopultakin olen itse äiti. Se on jotain mitä olen toivonut ihan nuoresta saakka. Varhaisesta lapsuudesta asti olen kuitenkin kokenut olevani äiditön, sillä oma emoni ei ole kyennyt läheisyyteen tai sellaiseen vuorovaikutukseen, mitä olisin toivonut. Kun seuraan hänen vuorovaikutustaan tyttäreni kanssa, jota hän rakastaa niin paljon kuin osaa, ymmärrän paljon syitä, miksi asiat ovat menneet näin. Jos tyttäreni kiukuttelee ollessaan väsynyt tai nälkäinen, äitini tulkitsee, ettei tyttäreni enää pidä minusta tai isästään. Minun ollessani pieni, hän on ilmeisesti tehnyt saman tulkinnan ja torjunut minut, koska en ole enää rakastanut häntä. Ei ole kauan keskustelusta, jossa äitini sanoi kokeneensa, etten ole koskaan hyväksynyt häntä äidikseni. Mitäpä siihen voi sanoa? Vauvat ja taaperot kiukuttelevat, koska eivät osaa sanoa olevansa nälkäisiä tai väsyneitä tai että heitä sattuu jonnekin. Eivät siksi, etteivät enää enää rakasta vanhempiaan.
Järjen tasolla ymmärrän tämän, vuorovaikutuksen pulman, äitini kipeyden, meidän molempien menetyksen syvyyden. Tunnetasolla se kaipaus yllättää joskus. Vaikka saan elää äiti-tytär-suhdetta nyt toisesta näkökulmasta, edelleen kaipaan tunnetta, että minun äitini rakastaa minua ja minä olen hänestä ihana. Täydellisen ihana ja rakas omine vikoineni ja puutteineni. Haluaisin levätä rakastavien silmien hellyydessä, siinä puolueellisessa ja jäävissä rakkaudessa, jota vain oma vanhempi voi tuntea. Minun omani. Minun tyttöni. Minulla on isä, joka rakastaa minua tuolla tavoin sokeasti ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.
Joskus vain on pohjaton ikävä oman äidin syliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti