Synttärijuhlintaa

Nyt se on totta, en ole enää vauvan äiti. Olen 1-vuotiaan touhukkaan taaperon äiti. Synttärijuhlat olivat tosi mukavat, kaksi kummitätiä perheineen oli paikalla ja miehen vanhemmat ja isovanhemmat. Lisäksi rakas ystäväni puolisonsa kanssa, Maissin kastepappi.Miehen vanhemmat ja isovanhemmat tulivat, huomenna tulee kolmas kummitäti perheineen. Neljäs kummitäti tulee joku viikonloppu äitinsä kanssa käymään, he asuvat kaukana kotiseudullani. Kummisetä hemmotteli Maissia Marimekon takilla, hänkin asuu toisella puolella Suomea. Maissin varavanhemmat tulevat muutaman viikon kuluttua viikonlopuksi. Isäni tulee ensi viikolla. Juhlahumu siis jatkunee vielä jonkin aikaa.

Sain eilen tolkuttoman migreenikohtauksen ja ilta meni pipariksi. Samoin juhlavalmistelut. Kaaos talossa, leipomiset ja ruoanlaitto kesken. Menin nukkumaan Maissin kanssa ennen yhdeksää. Tänään sain kuitenkin kaikki tehtyä, vaikka en ollutkaan tyytyväinen ruokiin tai kakkuihinkaan sen puoleen. Silti oli jotenkin mahtavaa viettää oman lapsen syntymäpäiväjuhlia. Olen järjestänyt näitä hippaloita jo vuosia miehen lapsille, tajuamatta, millaista se on oikeasti. Miten mahtava tunne. Miten iloiseksi tulee, kun oman lapsen ympärillä on ihania ihmisiä, jotka rakastavat lasta ja hellivät häntä lahjoilla. Ihmisiä, jotka tulevat kaukaa ollakseen mukana lapseni elämässä. Näkevät vaivaa hänen vuokseen. Se on ihan huikea tunne.

Laitoin Maissin nukkumaan vinttihuoneessamme, katselin hämässä vinoja kattolautoja. Ihmettelin tätä onneani, miten se on tullut kohdalleni. Saan asua maalla pienessä talossa, elää itseni näköistä elämää ja vielä Maissin äitinä. Hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Tähän taloon olen päätynyt, jotta tyttäreni voisi syntyä juurilleen, näin uskon. Johdatus elämässä on jotenkin käsittämätön asia. Miten asiat loksahtavat kohdalleen. Yhä vahvemmin uskon siihen, että täytyy uskaltaa unelmoida. Unelmissa meille näytetään se, mitä kohti meidän on kuljettava. Ja kuitenkin elämä on paljon hienompaa, kuin osaa edes haaveilla.