perjantai 9. tammikuuta 2015

First time for everything

Lapsen myötä tulee tilanteita, joissa ensimmäistä kertaa tapahtuu jotain. Kuten muutama päivä sitten ensimmäistä kertaa lapsi pissasi pottaan. Jee! Taputuksia! Tai tänään, kun ensimmäistä kertaa olen poissa töistä, koska lapsi on sairas. Maissi sai eilen 1-vuotisrokotukset, mitkä nostivat kuumeen. Koska meistä aina jompikumpi on Maissin kanssa, tällaista tilannetta ei edes pitäisi syntyä, että ollaan pois töistä hänen ollessaan kipeä. Miehelle tuli kuitenkin yllättävä työreissu ja minun piti olla aamupäivä töissä. Pappa oli tulossa hoitamaan. Aamuvarhain typy tuntui vielä niin kuumalta, että peruin papan tulon. Minulla ei kertakaikkiaan ollut sydäntä jättää tyttöä kipeänä muiden hoitoon. Tarinan opetus: Ihan hyvin olisin voinut mennä töihin. Tyttö on pirteä kuin peipponen

Eilen ajattelin paljon keskiviikkona kuollutta ystävääni ja muutaman viikon takaista keskusteluamme. Mietin millainen hänen ensimmäinen päivänsä on ollut taivaassa ja joko siellä kaikki rullaa, kuten hyvällä leirillä. Tuntui juhlalliselta ajatella, että nyt hän näkee Jumalan kasvoista kasvoihin ja tietää kaikki mysteerit elämästä ja kuolemasta. Uskon siihen, että hänen sielunsa on yhä vahvasti olemassa, vailla kipua ja kaikkea sitä, mikä meitä eläviä vielä rajoittaa.

Kuolema on ollut siis väkevästi läsnä elämässämme viime aikoina. Myös äitini on tehnyt kuolemaa, jo vuosikymmenien kokemuksella. Kerroin ystäväni kuolemasta keskiviikkona. Äiti sai siitä aasinsillan näppärästi omaan kuolemaansa ja oletettuun vakavaan sairauteensa. Tosin torstaina selvisi, ettei hänellä ollutkaan kasvainta vaan polyyppeja ja puoli vuotta kestänyt oksentelu johtui väärän lääkityksen sivuvaikutuksesta. Lääkitys lopetettiin ja nyt hän voi taas hyvin. (Tässäkin kohdassa olisi kohteliasta taputtaa.)

Tällä viikolla olemme miehen kanssa pohtineet elämäämme, molemmat omaansa ja tätä yhteistä, jonka jaamme. Olemme miettineet, mitä haluaisimme tehdä, mitä vielä kokea, mihin suuntaan pyrkiä. On lohdullista tajuta, että speksit ovat aika hyvin kohdallaan. Elämä on hyvää näin. Mies sanoi haluavansa viitsiä enemmän, ja sen kyllä allekirjoitan. Että jokaisena päivänä viitsisi vähän enemmän. Nousisi ylös, koskettaisi, sanoisi, tekisi, menisi. Olisi läsnä. Kiittäisi. Huomaisi. Eläisi.

Äidin oletettu tai todellinen lähestyvä kuolema ei ole jaksanut liikuttaa minua juurikaan. Mietin syitä miksi näin. Keksin muutamankin, mutta erityisesti siksi, että enemmän minua surettaa hänen elämätön elämänsä. Äiti on viettänyt elämänsä pääasiassa riidellen ihmisten kanssa, ollut ansassa omissa riippuvuksissaan. Hän ei ole hoitanut itseään tai masennustaan, ei näytä nauttineen mistään. Ei kodista, ystävistä, ei varsinkaan meistä perheestään. Tämän tarinan opetus: kannattaa elää elämänsä niin, että olisi jotain menetettävää.

2 kommenttia:

  1. Jättää elämä elämättä, siinä suurin virhe, jonka eläessään voi tehdä. Siksi mieluummin teen virheitä ja (toivon mukaan) kadun niitä ja elän, kuin pelkään koko ajan tekeväni väärin. Onneksi on armo!

    Pieta

    VastaaPoista
  2. Hienosti sanottu: Nousisi ylös, koskettaisi, sanoisi, tekisi, menisi. Olisi läsnä. Kiittäisi. Huomaisi. Eläisi.

    Kiitos muikkarista!

    VastaaPoista