Ystäväni on ollut kuolleena kaksi vuotta tänään. Hän lähti aamulla, pidettyään tiukasti kiinni elämästään koko yön. Lopulta hän luovutti ja päästi irti. Hänen äitinsä ja vaimonsa olivat hänen kanssaan. Kaipaan häntä edelleen, ehkä päivittäin. Hänen huumoriaan, positiivisuuttaan, järkeään. Haluaisin aloittaa uudelleen melomisen, hän yritti opettaa minua. Aion hankkia mökille kajakin, kun Maissi vähän kasvaa. Ystäväni rakasti merta, kuten minäkin. Hänen tuhkansa siroteltiin mereen ja tuntuu hyvältä ajatella, että voin sytyttää hänelle kynttilän minkä tahansa meren rannalla.
Elämä jatkuu, vaikka joku joku ihminen, jota olet rakastannut, kuolee. Se on mysteeri minulle edelleen. Uskon sielun olevan ikuinen, ainutlaatuinen. Minne se menee, kun ruumis kuolee? Onko vain yksi elämä? Kaikesta tästä haluaisin jutella ystäväni kanssa. Pohdimme niitä ennen hänen kuolemaansa. Haluaisin jutella niistä, ja monesta muusta asiasta.
Huomenna nousee uusi päivä. Nousen ylös, jos elän, ja yritän tehdä siitä hyvän päivän. Mies on ylitöissä ja ajattelin mennä Maissin kanssa uimaan. Samassa paikassa uimme joskus ystäväni kanssa. Muistan, miten uimme ulos kylmään ulkoilmaan ja hihitimme vedessä. Se on hyvä muisto. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä onnellisemmaksi muistot tekevät.
Ihana teksti ja muisto.
VastaaPoistaMinä uskon, että rakkaat elävät juurikin meidän muistoissamme ja sitten kun kuolemme, me tapaamme. Sitä päivää odotellessa eletään hyvä kallis elämä.
Puss!