Been there, done that

Kotona. Reissu oli huikean ihana ja oli ihana palata kotiinkin. Pieni tyttö oli lähetellyt jo monta ääniviestiä, joissa sanottiin, että minulla on tinua kova ikävä äiti, minä lähetin sinulle kulan äiti, huomenna nählään ja hyvää yötä äiti. Olimme ensimmäistä kertaa erossa hänen syntymänsä jälkeen näin pitkään. En ehtinyt kuitenkaan ikävöimään kuin hetkittäin, eikä kotiväelläkään täällä mitään hätää ollut.

Nyt voi sanoa, että se on tehty. Ja jos minä olen laulanut ulkoa Requiemin latinaksi Carnegie Hallissa Manhattanilla, voin sanoa, että aivan kaikki on mahdollista tässä maailmassa ja aivan kenelle hyvänsä. Olen valvonut viime viikot silkasta onnesta ja maannut valveilla ajatellen, miten paljon rakastan niitä ihmisiä, kenen kanssa olen saanut jakaa tämän kokemuksen ja perhettäni, joka antaa minulle tähän vapauden. Viime päivät ovat olleet elämäni parhaiden päivien top tenissä.

Kokemus sinänsä oli käsittämätön lahja, että me kuorona pääsimme esiintymään niin maineikkaaseen konserttitaloon ja saimme työskennellä upean kapellimestarin kanssa ja tavata vielä suosikkisäveltäjämme, jona kaksi teosta olemme esittäneet. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta back stagella tai upean salin lavalla. Se oli huikeaa. Parasta kaikessa oli kuitenkin ihmiset. Kolme ihanaa kuoroystävääni, joiden kanssa matkustin ja joiden kanssa nauroimme välillä tikahtuaksemme.  Öisin kuuntelin heidän hengitystään ja ajattelin, kuinka siunattu olen, kun olen saanut heidät elämääni. He tajuavat minut, se on mahtava tunne. Olen täysin oma itseni heidän kanssaan ja se on minulle mahdollista vain läheisimpien ystävieni kanssa. He ovat upeita naisia, jokainen.

Oma onneni vielä lisäksi oli saada serkkuni perheineen jakamaan se kaikki, he tulivat koko viikonlopuksi samaan hotelliin. Ehdin käymään serkkuni kanssa Ellis Islandilla, joka osoittautui ennakkotiedoista poiketen myös meidän sukumme historian näyttämöksi. Isovanhempiemme veli oli matkustanut sitä kautta Amerikkaan vuonna 1909 ja me löysimme hänen tietonsa. Se oli niin jännittävää! Ja me kaksi siellä yhdessä, yli sata vuotta myöhemmin. Serkkuni on 75-vuotias ja on opettanut minulle yhden tärkeimmistä asioista tässä elämässä. Family comes first, hän sanoo. He istuivat yleisössä ja minun sydämeni oli haljeta ilosta ja rakkaudesta, kun katsoin heitä siellä.

Niin kauan kuin elän, toivon muistavani tämän tunteen ja nämä päivät, kuin timantit minussa. Kuten eräs toinen Carnegie Hallissa esiintynyt sanoi kerran;

"They may say I couldn't sing, but they can't I didn't sing."

                                                                    - Florence Jenkins-