Sanomattomat sanat

Koskahan opin? Aina kun tuuletan, että leppoisaa ja kepeää luvassa, ja hyggeä ohjelmassa, niin paskanmarjakiisseli. No on ollut ihana lomaviikko, toisaalta. Maanantain hyggeilimme, se oli ihanaa. Tiistaina kävin silmälääkärissä ja sain reseptin ikänäkölaseihin. Rakas veljentyttöni oli päivän meidän kanssamme, hänen toinen nimensä on hygge. Että joku voi jo alle kolmekymppisenä tajuta kaiken olennaisen? Hän on ihan parasta seuraa.

Keskiviikkona olin toisessa työssä ja kävi selväksi, että isomamman vointi on huonontunut niin, että hänen loppunsa lähenee. Sain Maissin hoitoon ja istuin hänen luonaan sairaalassa illan. Hän oli huonovointinen, hengittäminen oli vaikeaa mutta hän oli vielä tajuissaan. Syötin hänelle kiisseliä, taistelimme jättikokoiset tabletit alas kurkusta ja pesin hänen hampaansa. Pidin kiinni kädestä, silittelin tukkaa ja otsaa. Välillä hän torkkui. Ennen lähtöäni hän kysyi vielä Maissista ja kiitti siitä, että olin ollut hänen kanssaan. Sanoimme hyvät yöt ja hän sai armahtavan piikin pois todellisuudesta. Torstaina hän ei enää ollut tajuissaan ja illalla nukkui pois. Hänen tyttärensä, anoppini, oli hänen luonaan.

Me kävimme eilen Tampereella Maissin kanssa, vaikka tiesin, että isomamman loppu oli lähellä. Minun oli pakko saada nähdä salaäitiäni, en osaa selittää miksi. Olimme sopineet tapaamisesta kauan sitten, enkä pystynyt perumaan. Samalla kävimme moikkaamassa Maissin iskää, joka tosin jo kohta ajelee kotiinkin. Kuoleman läheisyydessä oli ehkä pakko käydä tankkaamassa rakkautta.

Mies sanoo, että olen hyvä näissä, kuolema-asioissa ja hankaluuksissa. Hän menee lukkoon ja panikoi, ei tiedä mitä tehdä. En tiedä olenko, en nytkään osannut sanoa mitään järkevää. En osannut hyvästellä, sanoin vain hyvää yötä Jeesus myötä. Ehkä sen enempää ei tarvitsekaan, kuin olla ja kestää toisen vieressä. Olen kiitollinen, että sain olla hänen kanssaan ja hän tunsi minut lähellään. Toisaalta ajattelen, että olen sanonut isomammalle kaiken mitä olen halunnut ja tiesin, että olin hänelle rakas. Meillä oli sopimus, että hän on myös minun isoäitini, vaikka onkin oikeasti miehen. Vietimme kaikki joulut ja muut juhlapäivät yhdessä viimeisen 9 vuoden ajan. Saan laittaa hänen hautajaisensa, kuten olen laittanut hänen syntymäpäivänsä ja äitienpäivät viime vuosina.

Mietin eilen, onko jotain, mitä minun pitäisi sanoa tai tehdä, onko joku asia mikä pitäisi hoitaa ennen kuolemaa? Tuntuu hyvältä huomata, ettei oikeastaan ole. Olen riesaksi asti kertonut ihmisille tunteistani ja ajatuksistani. Koen, että olen sinut elämäni ja asioideni kanssa. Olen pyrkinyt pyytämään anteeksi niiltä, ketä olen loukannut. Ihmiset, joita rakastan, ovat siitä perillä. En halua kuolla, haluan elää, mutta koen olevani valmis, jos niin käy.

Marraskuussa kuolema on lähellä. Se ei ole huono asia, mutta väsyttää se. On levon aika, hiljaa olemisen aika. Rakastamisen aika.