Syyskuu

 Koko kesän ajan olen ollut jonkinlaisen hämmennyksen vallassa. Tarkkaillut, ihmetellyt. Pohtinut, että näinkö asiat menevät eteenpäin. Se on ollut toisaalta järkevää, olla puuttumatta vahvasti asioihin ja sen sijaan yrittää ymmärtää mitä tapahtuu. Aika moni joutuu tässä nykyisessä maailmantilanteessa vain tarkkailemaan tilannetta ja yrittämään ymmärtää, mitä tapahtuu. Siinäkin on paljon tekemistä. Tosin on ollut tilanteita missä tuntemani tunne on ollut vahva aggressio. Suuttumus silloin, kun minun rajojani rikotaan, kun minua syytetaan asioista, mihin en voi vaikuttaa tai kun minulta vaaditaan kohtuuttomia.

Syyskuu on tuonut uudenlaista rauhaa tullessaan. Aggressio on tuntunut ahdistavalta, vaikka olenkin tiennyt sen suojelevan minua ja kasvattavan rajojani. Nyt joku mitta alkaa olla täynnä ja pystyn toimimaan. Toimintakyvyn palautuminen on ihanaa! Kun koko maailma ja elämä on pitkään tuntunut suoritukselta mihin ei kykene, on mahtavaa pystyä tekemään vapaaehtoisesti jotain. Innostua järjestämään tyttären huoneessa huonekalut uudella tavalla. Ylipäätään innostua. 

Kesän aikana sain tehtyä kaksi minulle tärkeää päätöstä. Kieltäydyin järjestämästä juhlia, jotka olisivat vieneet liikaa voimiani ja toiseksi luopumaan tyttären joukkueen vastuutehtävistä. Sain jatkaa joukkueen huoltajana ja tilalleni joukkueenjohtajaksi löytyi innokas äiti. Jatkossa toivottavasti ei-sana löytyy helpommin sanavalikostani ja osaan budjetoida aikaani ja voimiani paremmin. Tällä hetkellä haen ei-sanaa myös äidin edunvalvontaa koskien. Alan olla valmis luovuttamaan vastuun ulkopuoliselle edunvalvojalle. Käräjäoikeus ei ole vieläkään käsitellyt hänen asiaansa ja voin kertoa, että paljon ehtii vielä vahinkoa tapahtua, ennen kuin leimat on paperissa.

Huomasin ajattelevani  jokunen päivä sitten sitä, että tytär on ainoa todellinen sitoutuminen minulle koko maailmassa. Ainoa, jolle olen korvaamaton. Olen siunattu perheellä ja ihanilla ystävillä, mutta on helpottavaa ajatella, että olen vapaa toimimaan tavoilla, jotka ovat tyttäreni edun mukaisia. Mikään ei sido minua. Kuulostaa ehkä julmalta ja itsekkäältä, mutta ihmiselle joka on tottunut kantamaan vastuuta yli omien voimien ja kannattelemaan muita, se ajatus on äärimmäisen vapauttava. Minä vastaan enää vain itsestäni ja tyttärestäni.

Tyttärestä on tullut esikoululainen, hän muistuttaa ulkoisesti niin paljon minua saman ikäisenä. Vähän pyöreä, paksut hiukset, ensimmäiset pisamat, suuret hampaat. Tauoton höpötys. Hän on ihana. Rakastan häntä ja hänessä rakastan myös pientä itseäni. Tästä tulee hyvä syksy. Ulkona paistaa aurinko ja lupasin lähteä pyöräilemään hänen kanssaan.

Elokuu

Elokuu on täällä, vahvana ja tummana. Lauantaina juhlimme tytärpuolen lakkiaisia meillä kotona. Olimme tyhjentäneet piharakennuksen juhlia varten, siitä tuli aika tunnelmallinen ja kiva. Ruoka oli hyvää ja sitä riitti, eivätkä kakut mahtuneet kerralla pöytään. Se ei ole mitenkään yllättävä piirre Doriksen ja minun emännöimissä juhlissa, mutta aina sitä sorrun kuitenkin jännittämään. Lakkiaiset sujuivat pääasiassa hyvin, lukuunottamatta ystäväni traumaattista kohtaamista vajan ikivanhan lautalattian kanssa ja lähes tauotonta sadetta keskellä helteistä elokuuta. Juhlat nostivat pintaan paljon tunteita ja varsinkin muistoja. Elokuu on muutenkin niin voimakas kuukausi tunneilmastoltaan. 

Ensinnäkin, uusperheemme taival on pääosin nyt tässä. Miehen lapsista on tullut aikuisia ja he ovat siirtymässä omaan elämäänsä, tytärkin. Molemmilla on kivat kumppanit, opiskelut, työt, kodit. Minun ei tarvitse enää järjestää heille juhlia eikä varsinkaan järjestää mitään heidän äitiensä kanssa. Tämä oli nyt tässä. Tack o hej, leverpastej. Lapsilla ei ole enää huoneita talossamme, vaan pikkusiskonsa on vallannut ne kaikki käyttöönsä. Me olemme ydinperhe. Se on todella hämmentävää enkä vielä ole täysin sisäistänyt asiaa. 

Juhlien järjestelyssä on omat tunteensa, muistonsa ja kiemuransa. Onneksi sain nämäkin juhlat järjestää tutusti Doriksen kanssa. Bonus-anoppini sanoi juhlassa, että olet niin onnekas, kun sinulla on hänet. Kyyneleet tulivat silmiini, kun vastasin, että niin olen. Olen maailman onnekkain. Minulla on ystävä, joka kestää minut kaikkine puutteineni ja kipuineni, ja haluaa olla minun ystäväni myötä- ja vastoinkäymisissä. Hän tulee, kun tietää minun tarvitsevan häntä. Me tulemme toinen toisillemme, aina. Minulla on hänet ja muita ystäviä, jotka myös jakavat tätä elämää kanssani. He jakavat ilon ja surun. He tulevat juhliin, kuvaavat, kutsuvat hotellilomalle juhlimaan uusperhe-elämän päättymistä. He jakavat tämän elämän kanssani. Ystävyys on rakkautta, se on koti. Toivon, että tyttäreni oppii sen minulta. Että myös ystävyys on perhe. Ystävyys on koti. 

Yhä enemmän on myös niitä, jotka ovat jo ajan ulkopuolella. Muistoja. Rakkautta. Juhlissa käytän aina aterimia, jotka Mimi osti minulle New Yorkista Macy´sin alennusmyynnistä 13 vuotta sitten. Kun katan niillä, kaipaan häntä ja siunaan hänen muistoaan. Rakas, kaunis, upea nainen. Vahvatahtoinen. Ylpeä. Hän kävi luonamme viimeksi yli neljä vuotta sitten, enkä vieläkään ole raaskinut ottaa käyttöön kuppeja, jotka hän silloin järjesti kaappiini. Ehkä minun on aika. Ehkä ripustan ylleni murusen hänen voimaansa, kauneuttaan ja arvokkuuttaan samalla, kun teen sen. 

Poissa ovat isomamma, kaksi tätiäni, kummitätini. Mimi. Isä.  He humisevat taustalla ikuisuudessa, heidän rakkautensa ja voimansa. Se on kaikki mitä heistä voi tavoittaa, muistot ja rakkaus. Mutta minä olen elossa. On väkevä elokuu, minä ikävöin ja elän.

Jos voisin, kysyisin

Rakastitko sinä minua? Rakastatko edelleen? Oletko ylpeä minusta, nyt kun tiedät kaiken? Kun kirjoitin ylioppilaaksi ja sain laudaturin paperit, sinä sanoit, että onneksi ei sada. Sanoit kulkevasi nenä niin pystyssä vuokseni, että vesi sataisi nenään. Siinä hetkessä olit ainakin ylpeä.

En tiedä näetkö tämän kaiken, ne haasteet mitä jatkuvasti on. En tiedä näetkö sen, miten kovasti yritän, kuinka pinnistelen pysyäkseni pinnalla. Yritän toimia arvokkaasti ja oikein, vaikka asiat ovat monimutkaisia ja hankalia.

Minusta ei edelleenkään tunnu, että olet poissa. Ehkä sinä olet edelleen tässä lähellä. 

Kävimme saaressa lauantaina. Piha oli kasvanut täyteen mesimarjoja ja mesiangervoa, ja sitä yhtä vaaleanpunaista ja hyväntuoksuista. Saunan portailla oli kuollut, keltaisen kirjava pieni lintu. Keräsin sinulle saaresta kukkia ja vein ne myöhemmin haudalle. Saaressa otetussa kuvassa näkyy ihmeellinen valo, kuin sateenkaari. Olitko sinä sielläkin?

Kun mietin rakastatko minua, ajattelen omaa tytärtäni. Hän on tosi rasittava välillä. Suutun kuin leijona, kun hän valehtelee minulle, päästäkseen helpommalla jossain asiassa. Vaikka en ole kaikessa rehellinen itsekään, siitä suutun. On asioita, jotka satuttaisivat muita liikaa, jos olisin rehellinen. Tai niin kuvittelen. Ehkä jonain päivänä voin elää niin, että kaikki on totta. Sinua en voi enää loukata, se on helpottavaa.

Kun ajattelen tytärtäni, tiedän että rakastan häntä kuten sinä minua. Välillämme on sama hiljaisuus ja lepo, helppous ja yhteenkuuluminen. Minä näen hänet rakkauden läpi. Hän rakastaa luontoa, lintuja, uimista. Hän rakastaa herkkuja, minua, ystäviään. Hänellä on lempeä ja hyvä sydän. Sellainen kuin sinulla.

Kesäkuu

Kesäkuu on kulunut sitten viime tekstin. Erilainen kesäkuu. Olen aina rakastanut alkukesää, koska minulla on silloin syntymäpäivä. Ja koska luonto herää eloon ja kaikki ihanuus on vielä edessä. Tänä vuonna syntymäpäiväni oli paskin ikinä. Ja olen kuitenkin ikuinen lapsi sen suhteen, että rakastan juhlia syntymäpäivää. Ensimmäinen syntymäpäivä ilman isää, joten tunne oli arvattavissa. Kun olin lapsi, isä herätti minut aamulla laulamalla ja tuomalla minulle navettareissulla tekemänsä kukkaseppeleen. Tänä vuonna äiti ei muistanut syntymäpäivääni, riiteli vain vastaajaani lääkkeistään. Vielä seuraavana päivänäkin hän väitti vastaan, ettei minulla voi olla syntymäpäivää, koska pitää minua jatkuvasti hänen siskonaan. Myöskään perhe ei ollut ihan messissä, eikä edes terapeuttini muistanut puhelintreffejämme. Tunsin oloni maailman suurimmaksi ja turhimmaksi surkimukseksi eikä se ole kiva tunne syntymäpäivänä. Mutta koska nyt on eletty maailman surkein syntymäpäivä, sitä ei ehkä tarvitse elää uusiksi tulevina vuosina. Näin kuitenkin sudenkorennon ja sain halauksia kahdelta suosikkitytöltäni, tyttäreltä ja hänen kummitädiltään.

Huomenna alkaa kesäloma osa 1. Vain kaksi viikkoa mutta kiitos Jeesus siitäkin, olen sen tarpeessa. Aiotaan nukkua pitkään. Nypsyttää pihalla. Lukea kirjoja. Siivota kohtuullisesti. Matkustaa kotiseudulle. Löytää mielenrauhaa. Olla perheen kanssa. Vältellä äitiä.

Sanoin veljelle eilen havainnosta, mikä on yllättänyt minut isän kuoleman jälkeen. En osannut ajatella, ettei meillä ole enää lainkaan vanhempia. Isän aikuisuus on kannatellut myös äidin hulluutta, mutta nyt hänen ollessaan poissa, se hulluus on täydessä voimassaan. Äiti vihaa meitä, ja hänen vihansa on katkeraa ja myrkyllistä. Hän tekee kaikkensa manipuloidakseen lastensa ja lastenlastensa välit piloille. Alkuun hän onnistuikin hetkittäin, mutta nyt tilanne on sen suhteen tasaantunut, että osaamme jo varoa. Lisäksi olemme hakeneet hänelle edunvalvontaa, mistä hän on erityisen raivoissaan. Täytyy sanoa, että hänen hulluutensa jaksaa yllättää edelleen. Ei ihme, että omassakin hulluudessa riittää puuhaa vielä vuosiksi. Se mikä on hienoa, on se, että olemme tässä yhdessä veljen kanssa. Yhdessä surussa ja menetyksessä. Me olemme perhe. Me pidämme yhtä, se tuntuu tärkeältä tässä kohtaa.

Kohti heinäkuuta, parempia aikoja. Eilen alkoi sataa. Se on ihanaa ja antaa toivoa.

Kultapieni

Kulunut viikko on ollut edellisiäkin raskaampi. Torstaina ajattelin, että sydämeni särkyy, niin ikäviä asioita tuli esille. Äiti on yhtä hirveä kuin yleensäkin. Lisäksi hän valitsee välillä muistamattomuuden ja esittää viatonta asioissa, joihin hän on vahvasti myötävaikuttanut. Äkkiä olen päätynyt takaisin lapsuuden ihmissuhdekuvioihin sillä erotuksella, ettei isä ole suojelemassa minua enää.

Ahdistus on pahimmillaan tunteja jatkuvaa kipua ja paniikkia, se on merkillistä. Onneksi on ystäviä, jotka ymmärtävät tilanteeni monimutkaisuuden ja kipeyden. Jotka rauhallisesti kuuntelevat, ymmärtävät ja selittävät. Paniikki hälvenee. Minun mielenterveyteni on viime päivinä ollut läheisteni käsissä ja onneksi olen siunattu ihmisillä, jotka kannattelevat minua.

Eilen oli tytärpuolen lakkiaispäivä. Juhlia ei nyt voitu pitää, enkä nyt edes mene siihen asiaan. Jos muistatte iloni tytärpuolen rippijuhlista, niin nämä juhlat valitettavasti joudumme pitämään moneen otteeseen eri paikoissa. Tänään hän tuli kuitenkin brunssille kanssamme ja viaton sunnuntaibrunssi, jonne oli tulossa appiukko puolisoineen ja Maissin kummitäti miehensä kanssa, kasvoikin mummin, tytärpuolen sekä vävykokelaan ansiosta ihanaksi lakkiaisbrunssiksi. Aurinko helli ja puutarha oli kauneimmillaan.  Hullun koronakevään jälkeen oli ihana saada isovanhemmat paikalle, olemme nähneet niin vähän ja nekin hetket vain huudelleet ovenraossa.

Aamulla olin pesulla eilisenlämpimässä saunassa ja itkin, koska sitä teen lähes jatkuvasti niissä hetkissä, kun olen itsekseni. Surin tämän viikon kipeyttä, isän ikävää ja sitä, että hän ei enää ole mukana lakkiaisissa, syntymäpäivissäni, lapsen asioissa. Kuulin mielessäni selkeästi sanat voi kultapieni, isän äänellä ja tavalla, millä hän sanoi ne minulle. Hän sanoi niin, kun lohdutti minua pienenä ja nuorena ollessani surullinen tai epätoivoinen, tai vaikka jääräpäisen hölmö. Isän läsnäolo lohdutti nytkin, olen kiitollinen siitä, että hän on lähelläni. En voi keskustella hänen kanssaan enkä puhua tästä kaikesta, vaikka sitä niin kipeästi kaipaisin. Silti hän jollain tavalla tukee minua edelleen.

Elämä jatkuu. Tulee uusi viikko. Uusia asioita. Hengitän alkukesää ja olen elossa.

Grace

Ensimmäinen viikonloppu kotona sen jälkeen, kun kaikki lakkasi olemasta normaalia. Aikaa miettii viikkoina ja päivinä ennen ja jälkeen, niin käy aina kun jotain mullistavaa tapahtuu. Neljä viikkoa sitten vietimme meille tavallista viikonloppua, johon kuului lasten kanssa vietettyä aikaa, pyörälenkki, trampalla hyppimistä, pihatöitä, kotitöitä, riitelyä, ruoanlaittoa, leipomista, minulle pitkä puhelu isän kanssa, telkkarin katsomista. Viimeisestä puhelusta isän kanssa jäi hyvä mieli. Yleensä äiti hoputti häntä jo pois puhelimesta, mutta silloin hänellä oli aikaa. Isä lämmitti saunaa ja sanoi olevansa hyvässä kunnossa, aikovansa kaataa mäeltä pari puuta. Juttelimme tulevasta kesästä, mökin uudesta katosta ja piippuun pudonneesta pellin palasta, mikä pitää saada pois. Isän kanssa oli tavallista jutella mistä vain, elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, kuinka hän on niinkin rempulalla sydämellä saanut elää lähemmäksi 80 vuotta. Ainoa aihe, mitä vältimme, oli toisen huolestuttaminen. Hän kuulosti hyvältä puhelimessa ja uskon, että hän koki oikeasti vointinsa hyväksi. Mutta vaikka hän olisi kokenut sen huonoksi, hän ei olisi halunnut huolestuttaa minua. Niinkuin minäkään en koko talvena kertonut, että masennus oli muuttunut vaikeaksi enkä pystynyt käymään töissä. Ajattelen, että hän tietää sen nyt, näkee tilanteeni ja vointini. Hän näkee vieläkin selvemmin rakkauteni häntä kohtaan. Minä tunnen hänen rakkautensa edelleen, koen, että hän on lähelläni. En osaa selittää sitä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin ajattelen, että on joitakin sieluja, kenen kanssa me jaamme elämämme, elämästä toiseen ja ikuisuudessa. Minun elämässäni on useita sellaisia ihmisiä, jotka koen sieluperheeni jäseniksi. Isä on yksi heistä, samoin tyttäreni. Muistan, kun Maissi syntyi. Olin ajatellut, että on ok, ellei tunnu miltään erityiseltä, että rakkaus hiipii sieltä kyllä aikanaan. Toisen päivän iltana hänen syntymästään katsoin häntä sairaalavuoteella ja hän näytti maailman suloisimmalta pieneltä ihmiseltä. Hän näytti tutulta ja omalta, minun ihmiseltäni, jonka olen tuntenut koko elämäni ja kauemmin. Se tunne valui minussa kuin lämmin hiekka. On muutama muu ihminen, joiden kanssa sama ilmiö on tapahtunut. Tuntemisen hetki, kun sieluni tuntee toisen sielun ja kokee tulleensa kotiin.  Siksi ajattelen, että näistä sieluista ei koskaan ole myöskään täysin erossa, vaikka fyysinen elämä päättyykin.

Tänä viikonloppuna on taas luvassa aikaa lasten kanssa. Puutarhatöitä. Ihastelen kauniita kukkia, mitä ystäväni ovat lähettäneet. Taidan leipoa, luultavasti laitan ruokaa. Pyykkikone laulaa jo. Riitelyn aika on osaltani ohi. On asioita, jotka etenevät omalla painollaan ilman riitelyäkin. Olen onnellinen siitä, että saan elää rauhassa ja moni asia on hyvin. Englanninkielen sana grace kuvaa sitä tunnetta hyvin. Yhtäaikaa armoa, elämän kauneutta ja arvokkuutta. Siltä minusta tuntuu juuri nyt.

Uusi todellisuus

Eilen tuli kaksi viikkoa isän kuolemasta, tänään kaksi viikkoa siitä kun tulimme tänne kotiseudulle. Olen etuoikeutettu, sillä olen voinut jäädä suruni ääreen ja olla pois töistä. Jotain hyötyä masennuksestakin on, työterveys ja esimies nappaavat heti kiinni ajatuksesta, että taas tämä tyyppi putoaa. Tällä kertaa saatan yllättää heidät, sillä tämä aika tulee koitumaan vielä vointini parhaaksi. Suremiseen käytetty aika tulee pelastamaan minut, tiedän sen jo nyt.

Ikävöin isää ja otan vasta ensimmäisiä askelia maailmassa, missä häntä ei ole. Kun on äiditön ja menettää isänsä, jää aika tavalla tyhjän päälle. Samalla isän menetys on uuden alku, sillä enää minun ei tarvitse pelätä hänen menettämistään, tai suojella häntä tai hänen tunteitaan. Kun pahin tapahtuu, ihmisestä tulee uudella tavalla vapaa. Vapaa pelosta. Minä voin myös kasvaa sellaiseen aikuisuuteen, missä seison vain omilla jaloillani turvautumatta häneen. Olen aina ollut isin tyttö. Meillä on ollut symbioottinen, toinen toistamme suojeleva ja lojaali suhde. Nyt minä voin päästää irti ja tehdä ratkaisuja itseni vuoksi. Surun keskellä tunnen olevani yhtä aikaa rakastettu ja vapaa. Se on hyvä tunne.

Korona-ajan alussa ystäväni sanoi, että ne ne ihmiset ovat hänen elämässään, jotka haluavat.  Sama viisaus on auennut minulle suruaikana. Ne ihmiset, jotka haluavat olla elämässäni, he ovat olleet mukana myös nyt. He ovat laittaneet viestejä ja kysyneet kuulumisia, jakaneet suruni. Surun kantaminen toisen kanssa ei vaadi oikeita sanoja tai erityistä osaamista. Se vaatii halua olla toisen elämässä. Kykyä tuntea omissa soluissaan toisen kipu ja menetys. On ollut yllättävää, ketä ne ihmiset lopulta ovat. On ihmisiä, joiden olen kuvitellut olevan elämässäni aina ja kaikessa, ja joiden hyväksi olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa. Tässä vaiheessa he ovat loistaneet poissaolollaan. En halua kuulostaa katkeralta, koska tässäkin on vapaus. Enää ei tarvitse yrittää miellyttää ihmisiä, joille en olekaan tärkeä.

Kaikkein haastavin vapauden opettelu ja ymmärtäminen liittyy äitiin. Hän käyttää kaiken energiansa manipuloidakseen minua ottamaan hänet kotiin ja hoitamaan häntä. Se on ohi. Teen voitavani, että hänellä olisi mahdollisimman hyvin asiat. Mutta en tule hoitamaan häntä. Olen vapaa.

Saattomatka

Isä kuoli viikko sitten tiistaina. Oli ensimmäinen lämmin kevätpäivä, hän teki puita kotimäellä. Hän oli sahannut puuta juuresta, saanut sen melkein valmiiksi ja päätynytkin sahaamaan vähän ylempää. Häntä varmaan otti sydämestä jo silloin. Kaadettuaan rungon hän paloitteli sen sahalla. Hän oli ehtinyt sammuttaa sahan, mutta kypärä hänellä oli päässään. Hän oli joko istunut maahan tai laittanut pitkälleen, lämpimässä kuivassa kohdassa. Ajattelen, että hän sulki silmänsä ja kuuli lintujen laulavan puiden latvoissa, tunsi lämpimän kevätauringon kasvoillaan ja ajatteli meitä. Sitten hän lähti tästä elämästä.

Siitä saakka olen ollut matkalla, joka on ollut erilainen kuin mikään aiemmin kulkemani. Tunnen isän edelleen lähelläni, silti hän on poissa. On vaikea kerätä hänen astiansa pois pöydästä, vaikea imuroida pois hänen murusensa, tai vaihtaa pois hänen lakanansa. Käytän hänen takkiaan ja hänen tuoksunsa ympäröi minut. Tänään puimme hänet arkkuun, laitoimme hänelle parhaan valkoisen paidan ja taivaansinisen kravatin. Veljentyttö oli kutonut villasukat, joihin oli kirjailtu pappa ja sydämiä. Tytär piirsi hänelle sateenkaaren, ilmapalloja ja kirjoitti rakas rakas pappa. Veljenpojan lapset piirsivät omat terveisensä. Minä laitoin arkkuun nuotteja, runot kirjoitan vasta myöhemmin. Me olimme hänen ympärillään, isän lapset ja lapsenlapset ja tiedän, että hän oli onnellinen meistä. Tiedän, että hän tunsi sen rakkauden, mihin hänet kiedoimme, kuin huopaan.

Kun kaikki on tehty ja sanottu, jää vain rakkaus. Kannatteleva, siunaava rakkaus. Me itkemme, koska rakastamme. Niin itkevät koivutkin mäellä, minne hän ei enää palaa.

Pääsiäissade

Usein pääsiäisaamuna paistaa aurinko ja muistuttaa valon voittavan pimeyden, elämän voittavan kuoleman. Tänään sataa vettä ja on harmaata. Sade laskeutuu kuitenkin kaiken päälle kuin armo. Sateesta ja tuulesta riippumatta tämä on se aamu, jolloin saa iloita; kuolema on voitettu.

Viime päivinä tilanne on alkanut selkeytyä päässäni. Tilanne tulee jatkumaan vielä pitkään. Vaikka Uusimaa avaisi rajansa, ei vaara ole ohi. Sairastumisen vaara, kuoleman vaara. Vaikka en pelkää kuolemaa, en halua kuolla. Haluan elää, niin rohkeasti kuin mahdollista. Elämä tulee olemaan rajoittunutta ja kapeaa pitkään. En tiedä voinko matkustaa New Yorkiin ja Wisconsiniin edes heinäkuussa, sekin voi olla liian pian. Veli on eristettynä altistuttuaan tartunnalle, vanhemmat ovat muuten vain jo mökkihöperöitä. Ensi viikolla palaan töihin, se tuntuu hyvältä kuitenkin. Meillä on ollut hyvä loma typyn kanssa. Tänä aamuna munajahti tapahtui sisällä ja hän oli onnellinen saadessaan kerrankin  suklaata aamupalaksi.

Lähden leipomaan karjalanpiirakoita ja sitten juoksemaan metsään. Tänään ollaan elossa. Iloista pääsiäistä!

Pitkäperjantai

Tytärpuoli ei ollut tulossa kotiin pääsiäisenä, joten valtasin hänen huoneensa pääsiäishuoneeksi. Tein siitä suloinen rauhoittumistilan, minne voin paeta hiljentymään ja somettamaan hartauksia, lukemaan ja kirjoittamaan. Täällä on pieni alttarimuodostelma, missä on kukkia, kynttilä, puukoriste Wisconsisinista, krusifiksi ja kiviä Kroatiasta Adrianmenren rannalta. Eilen aloitin kuudelta kiirastorstain jumalanpalveluksen merkeissä oman pääsiäismatkani ja 16 minuuttia myöhemmin huone oli täynnä pienen punatukkaisen tytön päpinöitä, yksisarvisia ja petsejä. Vaikka ensimmäinen reaktioni on aina blaah, saisinko edes joskus hetken rauhaa, niin silti se on ihan parasta. Minulla on ihana pieni höpöttäjä, joka haluaa äidin pääsiäishuoneeseen.

Tänään tyttären uusi kummitäti halusi hänet päiväksi heille, ja menin autioon kaupunkiin lenkille. Kävin samalla kaupassa, mikä ei sitten ollutkaan niin autio. Oon vaarallista kuvitella, että pahin on jo ohi. Pahin on vasta tulossa, ainakin täällä meillä päin. Tulevat viikot realisoivat tilanteen ja nyt täytyy olla yhä tarkempi. Olemme rajanneet vapaa-ajan kontaktimme lapsiin ja tytön kummitätiin, joka on hänen perhepäivähoitajansa myös. Joudumme käymään töissä lähes normaalisti, joten tartuntamahdollisuuksia on tarjolla. Yritän toimia järkevästi, mutta samalla ajattelen, että asiat menevät niinkuin on tarkoitettu. Pelkäämällä en pidennä tai paranna elämääni.

Ajattelen, että tämä vaihe on vedenjakaja. On ennen ja jälkeen. Tämä vaihe erottaa tai yhdistää. Se saa näkemään, millaisten ihmisten lähellä haluaa viettää ja jakaa aikaansa. Olen kiitollinen siitä, että jo nyt se on yhdistänyt minut ihmiseen, joka on luvannut huolehtia prinsessa Paukkumaissista. Elämä on ihmeellinen ja hyvä.

On vielä pitkäperjantai ja me vaellamme kuoleman varjon maassa. Olen vaeltanut siellä jo pitkään. Mutta tiedän, aivan varmasti, että valo on olemassa. Valo on totta ja se lähestyy. 

Hiljainen viikko

Ollaan lomalla typyn kanssa tämä viikko. Se on kivempaa kuin ajattelin. Voin sen verran paremmin, että vuorovaikutus ei ole pelkkää taistelua ja sekuntien harhautusta, vaan hetkittäin jo helppoa ja mukavaa. On ihanaa jaksaa olla oman lapsen kanssa.

Kaipaan kirkkoon ja hiljentymään. Kaipaan sitä, että saan tuskastua pääsiäisaterian ja lampaan kanssa. Joka vuosi joudun tarkistamaan ohjeen isältä ja veljeltä. Tänä vuonna en laita lammasta, koska en ole sitä päässyt perheeni luomulammastilalta hakemaan. Ketään ei tule myöskään syömään, se on surullista. Pääsiäinen on vuoden tärkein juhla minulle, tuntuu vaikealta luopua tutuista asioista ja perinteistä. Ja samalla helpottavaakin. Kaiken voi tehdä eri tavalla. Kaikesta voi luopua. Kaikesta joutuu lopulta luopumaan. Elämä opettaa siihen.

Vuosi sitten pääsiäisenä juhlimme miehen 50-vuotisjuhlia. Talo oli täynnä ihmisiä. Parasta kaikessa oli se, kun hänen paras ystävänsä lensi Suomeen Seattlesta juhliakseen hänen kanssaan ja onnistui yllättämään mieheni vielä kotiportailla. Ystävyys, vanha ystävyys ja rakkaus on parasta elämässä. Laajennettu, ystävien rakentama perheyhteisö, missä elämää jaetaan vuodesta toiseen. Lapset kasvavat, vanhukset vanhenevat ja me vuorollamme.

Tällä viikolla on vähän tikusta täytynyt keksiä hartautta lapselle. Hän on saanut hieman puutteellista kristillistä kasvatusta (koska äitinsä masennus ja iltaväsymys), joten sitä täytyy nyt hieman paikata. Näimme valtavan pupun tänään, se muistutti peuraa suorastaan. Sen perässä hölkötti arasti pienempi, sanoisinko normaalin kokoinen pupu. Tytär innostui pääsiäisen sanomasta, sillä sitähän puput ovat. Ja kaikki suklaamunat. Sain rakennettua tukevan aasinsillan Herramme ylösnousemukseen ja pupun opetukseen. Kuolema, sairaus ja kipu on voitettu. Älkää olko arkoja kuin puput. Eläkää rohkeasti. Älkää pelätkö.

Ohuesti kirpaisee

Ihan pikkuisen ja ohuesti kirpaisee nuo googlen kalenterin muistutukset siitä, että minun pitäisi istua nyt lennolla kohti New Yorkia. Sanon sen silläkin uhalla, että vaikutan itsekkäältä möyhöltä, joka suree vain oman kuluttavan elintapansa kohtaamia vastoinkäymisiä, millä ei ole mitään merkitystä verrattuna koko ihmiskuntaa kohdanneeseen kriisiin.

Sanon silti. God bless New York näinä aikoina. Rakas, ihana New York. Pienet dinerit. Pilvenpiirtäjät. Times Square. Muistot rakkaista ihmisistä siellä. Carnegie Hall. Vapaudenpatsas. Ellis Island. Korviini kuuluvat äänet, puheiden aksentti. Tunne siitä, että olen kotona. Ystävän seurassa. Toivottavasti nähdään heinäkuussa.

Päiviä, hetkiä

Muistan lopun elämääni, miltä hän näyttää siinä hetkessä suuressa villapaidassaan ja pipo päässään. Kauniilta nuorelta ihmiseltä, haavoittuvalta. Kysyvältä. Vaikka olen lukemattomia kertoja jättänyt lapseni hänelle hoitoon, tämä kerta on erilainen. Hän ei ole enää pelkästään lapseni perhepäivähoitaja. Hän on lapselle nimetty aikuinen, joka miehensä kanssa pitää hänestä huolta, ellemme me vanhemmat pysty sitä tekemään. Lapsi on innoissaan, hän on saamassa yhden kummitädin lisää häntä rakastavien aikuisten joukkoon. Aikuisen, joka on hänelle jo tuttu ja rakas, ja vastannut hänen päivittäisestä arjestaan jo kolmevuotiaasta.

Meille aikuisille tilanne on ollut mullistavampi, se on laittanut meidät käymään kipeitä keskusteluja ja avaamaan sydämemme ja elämämme eri tavalla kuin aiemmin. Olen järjettömän kiitollinen siitä, että he avaavat sydämensä ja elämänsä Maissille uudella tavalla ja uudessa roolissa. Mikäli selviämme tästä hyökyaallosta elossa, he ottavat paikkansa meidän elämässämme myös.

Olen paljon miettinyt prinsessa Paukkumaissin kastejuhlaa. Katsomme usein kuvia juhlasta, kummeista ja varavanhemmista. Isomammasta, joka ei enää ole kanssamme. Tänään kuuntelin jumalanpalvelusta vihkikirkostamme ja loppuvirtenä oli Maissin kastevirsi Päivä vain ja hetki kerrallaan. Minulle lohdullinen ajatus on se, miten Jumala tietää meidän polkumme ja kaikessa on joku hyvä suunnitelma. Olisin halunnut Maissille kuusi kummia, mutta viisi oikeaa henkilöä loksahti silloin kohdalleen. Kuudes paikka jäikin odottamaan ihmistä, jota emme silloin vielä tunteneet.

Itken vähän, kun olen jättänyt tyttären hänelle ja menen hoitamaan mummin kauppa-asioita. Vihaan tätä tilannetta hetkittäin, jatkuvaa luopumisen opettelua, epävarmuutta. Ikään kuin luopuminen ja epävarmuus ei olisi osa elämää aina, nyt se vain tuntuu niin konkreettiselta. Mies on riskiryhmää ja omat keuhkoni sanovat sopimuksen irti joka flunssassa. Joudumme käymään töissä ja kohtaamaan ihmisiä. Ihan pienellä virusjoukolla ei tosin kannata tulla minua haastamaan. En ole kaatunut vaikeaan masennukseen tai nujertunut mahdottomiin tilanteisiin, ihmissuhteisiin tai työkuvioihin. Tappelen vastaan niin kauan kuin voin. Silti minua rauhoittaa ajatus, että tyttärestäni huolehtivat tarvittaessa kultaiset, lämpimät ja turvalliset ihmiset, jotka rakastavat häntä, luontoa, lemmikkejään, saunaa, fikaa ja hyggeä.

Uusitavallinen

Saako olla jo kyllästynyt uuteen tavalliseen? Etätyöhön? Lisääntyneeseen aikaan perheen kanssa?
Siihen, että täytyy miettiä kuka huolehtii lapsesta, jos minä en kykene. Lohtusyömiseen ja loputtomaan leipomiseen. Siihen, ettei ole muuta paikkaa minne mennä, kuin metsä.

No, jos jotain positiivista ajattelee, niin lapsi vaikuttaa vielä olevan innoissaan asiasta. Hän menee mielellään metsään, rakastaa leipomista ja lohturuokia. Hän on kotihiiri ja haluaa viettää aikaa kanssani.

On käsittämätöntä, kuten kriisissä aina, miten hetkessä ja nopeasti asiat ja todellisuus voivat muuttua. Miten viikkojen takaiset tv-kuvaukset ihmisyleisöistä näyttävät retroilta. Ne ovat ajalta ennen, kun vielä sai kokoontua. Viikonloppuna katsoimme ylen livemusiikki-lähetyksiä ja jostain syystä muusikot muistuttivat minua orkesterista, joka soitti Titanicin kannella virttä. Välillä tekisi mieli vain kirkua ja juosta ympyrää paniikissa. Onneksi se menee ohi. Onneksi pääsen huomenna ja ylihuomenna käymään toimistolla. Tänään pysyin kotona, kun siellä oli muita ihmisiä.

Ystävät Amerikassa olivat kanssamme eilen whatsappin kautta. He laittoivat aamupalaa samalla kuin me illallista. He arvelivat, että tulevat ulos kotieristyksestään lihavina alkoholisteina. Eivät taida olla ainoita.

Edit: Anteeksi mariseva tulokulmani tilanteeseen. Näen myös orastavaa komiikkaa kaikessa. Ja surua. Ja toisaalta pysyn nahoissani enkä juokse juokse ympyrää kirkuen, kuin hetkittäin mielessäni. Miten te muut jakselette? 

Globaali sielunmaiseman muutos

Elämme kyllä kiinnostavia aikoja, pakko todeta. Maailma on mullistuksen kourissa. Eilen tuli uutinen, mitä olin jo pelännyt; lennot Yhdysvaltoihin peruttiin. Toisaalta olin murehtinut ja pähkäillyt lähtöäni, sillä olin menossa pariksi viikoksi New Yorkiin ja sieltä lähes 80-vuotiaan serkkuni luokse Wisconsiniin. Pelkäsin vieväni hänelle ikäviä tuliaisia. Pandemian alla on pientä yksilön matkasuunnitelmien muutokset, mutta olemme niin tottuneita elämäämme näin. Asiat ovat yleensä aika helppoja ja sujuvat suunnitelmien mukaan. Kaupasta saa kaikkea ja kauppaan voi mennä koska vaan. Ajattelen, että tämä mullistus tekee meille hyvää.

Samalla minua huvittaa se, kuinka ulkoinen maailma on yhtäkkiä kohdannut sisäisen maailmani. Ihan kuin koko maailmankaikkeus olisi pakotettu hetkeksi elämään masentuneen ihmisen sielunmaisemassa. Kun mikään ei olekaan enää varmaa, kun et enää pystykään asioihin joihin helposti pystyit hetki sitten, kun kaikkialla on uhkaa ja epävarmuutta. Kun epämääräinen sairauden, kuoleman ja hallinnan menetyksen uhka leijuu ympärillä. Ellei harrastuksten tauottaminen tarkoittaisi lisääntyvää pakkoa vuorovaikutukseen kotona, hurraisin ilosta. Kaikki ylimääräinen pyyhkiytyy kalenterista. Ei kaverisynttäreitä hoplopissa! Ei juhlia! Ei konsertteja, tapahtumia, treenejä, kevätesityksiä! Jos ennen pystyin ajattelemaan monia asioita mukavina tapahtumina, nyt ne avautuvat loputtomina ja työläinä suorituslistoina ja vaatimuksina. Kaverisynttärit, joille lapsi osallistuu vaativat monivaiheisen suorituksen aina lahjan hankkimisesta, lapsen valmistelusta, kuljetuksesta  vuorovaikutukseen muiden vanhempien kanssa. Jokainen niistä on kuin pieni vuori, jonne kiivetä. Niin yksinkertainen asia, kuin lapsen luistelutreenit olivat pahimmillaan ylivoimaisia ja niiden aikana täytyi käydä välillä vessassa itkemässä vähän ja hengittämässä. Nyt se jo naurattaa minua, silloin ei. Masennus on yksi perkele, sanokaa minun sanoneen. Joten tervetuloa tällainen yleismaailmallinen mutka matkaan.

Tänään olen kotona kipeän lapsen kanssa. Lentoliput siirsin heinäkuun loppuun. Serkun kanssa suunniteltiin eilen, mitä kivaa silloin tehdään.

Superäiti

Eksyin lukemaan vanhoja tekstejä täällä Momzillassa. Ihania muistoja on piilotettu niihin tarinoihin. Olen järjettömän kiitollinen ajasta kotona prinsessa Paukkumaissin kanssa. Kolme täyttä vuotta. Hän on edelleen hurmaava tyyppi. Vaikka minun elämänvoimani on hiipunut, hän kasvaa ja yleensä kukoistaa. Hän menee syksyllä eskariin, ja on juuri oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän rakastaa hevimusiikkia ja vain elämää-musiikkia, kissoja ja naamiaisia. Hän tekee ehdotuksia kuten "älä sano heti mitään vaan kuuntele loppuun" joista voi päätellä, että ehdotus tarkoittaa valvomista, elokuvia, karkinsyöntiä, uimista ja muita seikkailuja. Hän on luistelijatyttö, kuten siskonsa.

Suren sitä, miten viime vuodet ovat vieneet häneltä hassuttelevan äidin ja vaihtaneet tilalle sekopäisen itkeskelijän. (Selvinpäin ja pukeissa olen ollut kuitenkin ollut kaikkina päivinä, sekin on jo jotain.) Tänä aamuna oli liikuttava hetki. Kiireessä ja kurahanskakriisin keskellä hän itki lohduttomasti, mutta minä kerrankin en. Olin koostunut ja pystyin lohduttamaan häntä samalla, kun ratkaisin kriisin. Hän katsoi minua kyyneleet valuen ja sanoi: "Äiti hoitaa. Superäiti." Se lause oli täynnä rakkautta.

Lukiessani vanhoja tekstejä huomasin kaipaavani elinvoimaani. Huumoria ja iloa, innostumista. Syttymistä asioihin, elämään. Toiveikkuutta. Masennus lanaa sen kaiken pois. Se on aivosumua; vikatila, joka hyydyttää koko moottorin. Toisaalta se on myös ystävä, joka tulee kertomaan, että homma on menossa persilleen ja nyt on syytä vaihtaa suuntaa. Toivon, että pystyisin ajattelemaan sitä enenevässä määrin ystävänä, enkä vihaamaan ja häpeämään sitä. Tänään olimme pitkällä kävelyllä ystäväni kanssa merenrannassa, omalla mielenterveyskuntoutujien kevätretkellämme. Koskaan ei pidä olla ylimielinen ja ajatella, että tämä ei koske minua. Koskaan ei tiedä, kuka milläkin puolella pöytää istuu. Jokainen tarvitsee joskus apua.

Hip hei

Ihmeiden aika ei näemmä ole ohi. Täällä ollaan taas. Melkein kolme vuotta on kulunut viime päivityksestä. Moni asia on muuttunut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut. Lapsi on kasvanut ja minä olen vanhentunut. Meillä on uusi kissa. Aviomies täytti viime vuonna 50, perheen poika juuri 25 ja tytär täysi-ikäistyi loppuvuodesta. Samat teemat pyörivät päässäni edelleen. Samat kysymykset, usein samat vastauksetkin.

Olen käynyt täällä harvakseltaan lukemassa vanhoja tekstejä ja samoin edelleen seuraan muutamaa suosikkibloggaajaani. Kaipaan vanhaa blogistaniaa. Olen kuin reliikki, joka väittää että ennen oli kaikki paremmin, mutta blogien kulta-aikaa oli kyllä mielestäni hyvin kirjoitetut blogit, missä oli muutakin ideaa kuin mainokset. Olen somettanut viime vuosina lähinnä instassa, ja siellä ihmettelen sitä samaa ilmiötä. Kiinnostaako ihmisiä oikeasti jonkun pyllykuvat, siis kuvat pakaroista? Tai meikit tai matkat tai luksus? Kuten sanoin, olen reliikki ja dinosaurus. En ymmärrä. Olen kuitenkin älyttömän kiitollinen niistä ihmisistä, joihin olen saanut tutustua bloggaamisen kautta. Nyt heistä on tullut tosielämän ystäviä ja sometuttavia, joiden kuulumisia lukiessaan tulee hyvälle tuulelle. Tai joihin voi törmätä vaikkapa messussa ja tunnistaa ulkonäöltä, saada jakaa pyhä hetki yhdessä. Mitä tyyppejä! Tähän kohtaan sydän.

No mitä oikeasti kuuluu, kolmen vuoden jälkeen. Kun luen viimeisiä blogitekstejäni, näen nyt, että uupumisen merkit ovat luettavissa rivien välistä jo selkeinä. Kesän 2017 Amerikan kiertueella vielä palauduin työkuormituksesta, sen jälkeen enää en. Jouluna 2017 olin jo tosi huonossa kunnossa. Kevään 2018 sinnittelin, kunnes huhti-toukokuussa voimat loppuivat. Diagnoosi oli keskivaikea masennus, joka pahimmillaan käy vaikean masennuksen puolella. Masennus on pirullinen sairaus, ehkä eniten siksi, että se valehtelee. Se sanoo, että kaikkihan olisi hyvin, ellei sinua olisi. Sinähän täällä et jaksa. Kaikki muut pärjäävät ihan mainiosti. Sinulla on sairaus, sinä olet se ongelma. Jos sinua ei ole, ei ole enää ongelmaakaan. Oli todella vaikeaa pysyä hengissä. Päätin kuitenkin pysyä. Toisina päivinä se tarkoitti, ettei voinut lähteä autolla liikkeelle, etten tapa itseäni vahingossa. Ystäväni on itsemurha-asioiden guru ja valisti minua, että moni tekee itsemurhan impulssin vuoksi, kun ahdistuspiikissä yrittää paeta sietämättömästä tilanteesta. Teimme suunnitelman, miten vältän niitä impulsseja. Pahimmillaan hän kannatteli minua, kuten moni muukin ystävä. Ja työnohjaaja, jolla sain käydä jopa viikoittain. Työnantaja tuli siinä vastaan, vaikka koskaan kukaan ei myöntänyt, että sairastuin kohtuuttoman kuormituksen vuoksi. On muitakin syitä, aina on. Mutta työn aiheuttama kuormitus oli epäinhimillinen ja tuki sen tekemiseen riittämätön. Olin joitakin viikkoja pois töistä keväällä 2018 ja kesäloman sen perään. Syksyllä yritin miettiä ja pyytää ratkaisuja tilanteeseen, onnistumatta. Tilanne paheni jälleen ja päätin vaihtaa työpaikkaa. Näin kiinnostavan ilmoituksen, mihin tartuin. En uskonut saavani paikkaa, olin vielä niin heikko ja ajattelin, ettei kukaan uskalla palkata minua. Sain kuitenkin, ja vaikka tämäkään pesti ei nyt ihan helpoimmasta päästä ole, se on ollut unelmatyö. Sain esimiehen, joka on tukenut ja suojannut, toisaalta antanut vapaat kädet ja luottanut. Jälleen kerran minulla on ihana ja kultainen työpari, kenen kanssa oppia ja kehittyä.

No, entä se masennus? Siitä ei olekaan helppoa päästä eroon. Vuosi sitten aloitin kelan myöntämän psykoterapian työnohjaajani valmistuttua skeematerapeutiksi. Terapia sujui hyvin ja vointini parani hiljalleen. Kokonaiskuormituksen kasvaessa tulee aina tosin huonompia jaksoja. Lokakuu viime vuonna oli katastrofi. Terapeuttini kuoli yllättäen, mikä oli hirvittävä menetys jokaiselle hänen elämässään, mutta henkilökohtaisesti myös minulle. Kuulostaa omituiselta, mutta rakastin häntä. Hän oli tienviitta, jota seuraamalla olin matkalla takaisin terveeseen elämään, saamaan itseni takaisin. Ilman häntä olin hukassa.

Nyt alkaa hörhö-osio, se ei ole mitenkään vähentynyt elämässäni viime vuosina. Edellinen työparini, sittemmin rakas ystäväni, kävi myös terapiassa samaisella terapeutilla. On hyvin poikkeuksellista, että terapeutti ottaa ystävät asiakkaikseen. Ihmettelin sitä aiemmin, mutta ei se sinänsä minua haitannut. Nyt kun hän kuoli, meistä on ollut korvaamaton tuki toinen toisillemme. Olemme surreet häntä yhdessä ja voineet jakaa sen omituisen intiimin suhteen, mikä terapiassa voi syntyä. Menetys on ollut yhteinen. Annoin vahvaa palautetta terapeutilleni siitä, että aivan paskin terapia ikinä on tämä, missä kuollaan kesken kaiken. Kerroin, että hän saa luvan auttaa minua löytämään uuden terapeutin. Niin hän tekikin. Kaksi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen istuin ensimmäisellä käynnillä hänen omalla terapeutillaan. Saan käydä hoidossa huoneessa, missä hänellä on oma tuoli. Ystäväni saa häneltä merkkejä, mihin liittyy shortsipukuinen mies. Niihin merkkeihin todella kiinnittää huomiota marraskuisessa viimassa. Uusi terapeuttini on ihana, hän hoitaa minua kuin vauvaa ja on järkyttävän taitava. Hän on tehnyt terapiatyötä ainakin 150 vuotta, sillä hän on valtavan kokenut. Hän otti vakavasti pelkoni siitä, että hänkin kuolee ja teki minulle varasuunnitelman. Nyt tiedän, kuka hoitaa minut terveeksi, ellei hän ehdi tehdä sitä. Hän sanoo uskovansa, että minut on annettu hänelle lahjaksi. Hän taitaa olla kaikkien hörhöjen äiti.

On edelleen vaikea myöntää olevansa masentunut. Jos on ollut pienestä asti yksin vastuussa, hallinnan menettäminen on pelottavaa. Ellen minä jaksa, ei ole ketään muutakaan. Saattaa olla, etten toivu enää samaksi ihmiseksi, kuin ennen loppuunpalamista. Toivon niin. Toivon, että terveys on jotain aivan muuta, aitoa armollisuutta ja itsensä suojaamista. Ei sellaista karitatykkämäistä armollisuutta, että jo ennen perheen heräämistä aamuun on käyty avannossa ja joogattu. Toisinaan minua jo jännittää, millainen elämä edessä on. Hyvä elämä, uskon niin.

Mutta se minusta. Mitä teille ihanille kuuluu?