Kaikkien trullien äiti

Paska mutsi. Paska anoppi. Paska äitipuoli. Siinä noin tiivistetysti tämän hetken tunnelmat. Tosin itseni tuntien saatan hieman kärjistää.

Tein huikean löydön pääsiäisen pyhinä itsestäni ja Maissista. Me olemme tietyissä asioissa ihan samanlaisia. Kun meitä ärsyttää, me toimimme ihan samalla tavoin. Päädymme riitaan, huutoon ja äkäilyyn. Jossain kohti alkaa naurattaa jänkkäämisen älyttömyys, varsinkin omalta puoleltani, kun vastapuoli on kuitenkin vasta kolmevee. Onneksi myös kiukkumme laantuu nopeasti ja osaamme sopia. On jotenkin helpottavaa tunnistaa, että lapsi reagoi joihinkin tilanteisiin samoin kuten itsekin reagoin. Se on tuttua ja osaan toimia hänen kanssaan.

Eilen stepson oli brunssilla ihanan tyttöystävänsä kanssa. Ja mitä tekee paska anoppi-puoli? Kutsuu tyttistä kahdesti ex-tyttöystävän nimellä. Eiiiiiiiiiiii! Tsemppasin ihan hulluna asiassa, koska olen mokannut tässä ennenkin. Ja silti, se nimi lipsahtaa huuliltani. He ovat pelottavan saman näköisiä ja ex-tyttiksen nimi on helpompi lausua...tekosyitä, tiedän, se on anteeksiantamatonta. Ja pyysin tietysti anteeksi; tyttö sanoi, ettei ole moksiskaan. Kerroin rakkaasta ex-anopistani, joka teki minulle aina samoin. Olin vuosikaudet Kikkazilla, koska ex-vaimon nimi vain aina puski etuliitteeksi. Minua se ei haitannut, en ole kovinkaan mustasukkainen. Aviomiehen ex-vaimolle nykyisen anoppini nimimokat aiheuttivat kuulemma hillittömän kriisin pitkäksi aikaa, siksi olen vähän epävarma tässä. Mutta oikeasti, nimet! Hirveän hankalia muistaa! Pakko tunnustaa, että joskus muistan väärin myös oman aviomiehen nimen. Hirveän harvoin kylläkin. Jos itse olisitte kolmatta kertaa naimisissa, niin ymmärtäisitte hankaluuden. Hieman hermostuttaa mitä vanhuus tuo tähän lisämausteeksi. Kun ihan oikeasti alan olla huonomuistinen...

Paska äitipuoli olen tänään, kun teini on tavannut kavereitaan koko pyhänajan. Kaksi kaveria sai tulla mukaan brunssille ja yökylään eilen, mutta halusin, että he menevät kotiin jo nyt päivällä eikä vasta illan treeneistä. Halusin, että ehtisimme olla vähän aikaa vielä keskenämme perheenä. Kostoksi teini sopi menevänsä kavereiden mukaan järjestämään jonkun kolmannen kaverin synttärijuttuja jo päivällä, kun lupasin viedä heidät. Kostoksi on minun ikävä tulkintani asiasta. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että teini on irtautumassa meistä ja siirtymässä yhä vahvemmin omaan maailmansa. Niinhän se täytyy mennä, mutta se tuntuu minusta hankalalta ja kurjalta. Laitoin heille juuri ihanan aamupalan ja katoin niin kauniisti kuin osasin. Siinä teille rakkautta, senkin teinit! Nyt tsemppaan itseäni, etten mökötä, kun kuskaan heitä ympäri seutukuntia omiin koteihinsa.

Edit. No en ihan kamalasti mököttänyt. Mutta harmitti kyllä. Ei niinkään itseni puolesta, vaan Maissin, joka odottaa isosiskoa kotiin aina 10 päivää ja pyörii neljä päivää hänen ympärillään. Nämä neljä lomapäivää hävisivät kavereiden seuraan ja Maissi jäi edelleen odottamaan. Luvassa on kurinpalautus kaverimenojen suhteen, teinin äidin luona on jo aloitettu kurinpalautus rahankäytön kanssa.  Ei ole helppoa teininkään elämä.

Matalat odotukset

Muutama viikko sitten juteltiin töissä pääsiäisen suorittamisesta. Keskustelu sai alkuunsa väsyneen perheenäidin huokauksesta, ettei kertakaikkiaan jaksa tätä kevään juhlakautta, joka on suoritettava juhlapyhä kerrallaan. Ajatus huvitti minua, koska olen itse aika tohkeissani vielä kaikista jutuista, mitkä ensi kertaa voi tehdä yhdessä lapsen kanssa. Virpominen, vappupallot, munkit, pääsiäismunat jne. Kun väsymys on alkanut kasaantua, saan kiinni tuosta suorittamisen ajatuksesta. Vielä saan sen hetkittäin ravistettua poiskin, mutta merkit ovat ilmassa.

Omalla kohdallani tunnistan mistä on kyse. Olen kasvanut perheessä, missä mikään ei koskaan mennyt niinkuin oli suunniteltu. Meillä saattoi olla joskus ihan kivaakin, mukavia hetkiä yhdessä. Mutta mitä isommat odotukset ja toiveet oli ladattu johonkin ajankohtaan, sitä varmemmin kaikki meni persiilleen. Kaikkiin juhlakausiin ja ihan normiarkeenkin liittyi pohjavireenä sellainen hankaluus ja pieni särö, kuin kuva olisi vähän tärähtänyt vinoon. Täytyi varoa ja lukea merkkejä. Pahimmillaan tapahtui eriasteisia katastrofeja, kuten riitoja, itsemurhayrityksiä, sammuvia aikuisia, sammaltavia aikuisia, ihmeellistä säätöä ja sotkua. Vaikka asiat saattoivat mennä hyvin, sitä ei voinut koskaan tietää etukäteen.

Muistan, kun lopulta pääsin muuttamaan kotoa, se hiertävä epämukavuuden tunne seurasi mukana. En voinut ymmärtää miksi. Kaikkihan oli nyt hyvin ja olin päässyt pois, vapauteen, jota niin kauan olin odottanut? Terapian jälkeen on ollut helpompaa, mutta aina joskus se pohjavire nostaa päätään. Tulee olo, että jossain muualla on se täydellinen sunnuntai, täydellinen pääsiäinen, täydellinen elämä. Joku muu elää onnea, jota minä en tavoita. Siinä tunteessa on hyvä lähteä rakentamaan täydellistä pääsiäistä, suorittamaan isolla kauhalla.

Lapsi nostaa tässä vieressä sohvalla juuri kuumetta, joten aika matalilla odotuksilla taidetaan suunnistaa kohti pääsiäisen ilosanomaa. Hänelle riittää kainalo. Ja ehkä muutama kindermuna.

Kaunis elämä

Ja taas on viikko kulunut. Vaikka hetket ja päivät tuntuvat joskus loputtomilta, suljen silmäni hetkeksi ja niin on viikko mennyt. Työpäivät sujuvat kaaoksessa, jossa surffataan välillä aaltojen päällä ja ja välillä alla. Pahinta työssä ja sen käsittämättömässä määrässä on se, että jos päivään tulee rauhallinen hetki, en osaa käyttää sitä hyväkseni. Olen lamaantunut sen vuoren edessä, mikä on tekemättömien töiden pino. Tämä on yhteinen kokemus työparini kanssa; kokemus siitä ettei ole riittävän tehokas tai tarpeeksi osaava. Koska ei vain pysty tekemään kaikkea mitä pitäisi. Kukaan ei pystyisi.

Torstaisin kiitämme toisiamme, halaamme hyvästiksi ja sovimme, että nähdään maanantaina. Hän aloittaa viikonlopun jo päivän ennen minua. Hän on aarre ja tsemppaamme toisiamme; luotamme siihen, että jos jotkut tästä selviävät, me selviämme. Teemme voimaseinää toimiston seinälle kuvista, jotka vahvistavat meitä. Kehystämme sanoja, mitkä kantavat.

Mietin tällä viikolla, etten jaksa reagoida karkoituksiin tai mihinkään kamaluuksiin. En tiedä mitä niistä ajatella, enkä jaksa ajatella. Minun pöydälläni on jo tarpeeksi kärsimystä ja jos ajattelen nenääni pitemmälle, minä hajoan sen alle. On rajansa, mitä ihminen pystyy kohtaamaan toisten ihmisten tuskaa. Vaikka ne asiat eivät satu minulle, minä joudun näkemään, kuulemaan ja haistamaan ne. Minä kuuntelen ja yritän keksiä ratkaisun.

Viime viikolla sattui jotain, minkä minä tulkitsen ihmeeksi. Olin lähdössä kotikäynnille, joka pelotti minua niin, että tärisin. Päivä oli ollut raskas jo valmiiksi. Toisina päivinä pelkään oikeasti kuolevani, ja pelkään väkivaltaa, joka osuu minuun. Joudun pyytämään poliisilta virka-apua, jotta olisin turvassa. Ennen lähtöä menin vessaan, itkin hieman ja katsoin vapisevia käsiäni. Pelko tuntui ylivoimaiselta, musertavalta. Mietin miten selviän edessä olevasta tehtävästä ja rukoilin voimia. Rukoilin rauhaa ja rohkeutta, kykyä kuunnella ja unohtaa oma pelkoni. Rukoilin sitä, että pystyisin olemaan paras mahdollinen oma itseni, että pystyisin tekemään työni niin hyvin kuin osaan, pelosta huolimatta. En osaa selittää mitä tapahtui. Ymmärrystäni suurempi rauha tuli minuun. Käsien vapina lakkasi. Lähdin ja tein työni. Veri ei enää kohissut pelkona korvissani. Olin oma itseni, mutta rauhallinen. Pystyin ajattelemaan, puhumaan, kuuntelemaan, toimimaan.

Sen päivän jälkeen olen ollut rauhallisempi. Ennen vaikeita tilanteita menen hetkeksi omaan rauhaani ja rukoilen. Se auttaa, on aina auttanut, mutta nyt luotan siihen vielä enemmän. Minun ei tarvitse olla mitään yliluonnollista tai supernainen. Riittää kun olen olen oma itseni ja teen parhaani.

Huomenna nukun pitkään ja tapaan kuorokavereita. Ihana workshop luvassa. Sunnuntaina messua ja lisää kuorokavereiden seuraa. Laulamme parvelta, se on parasta. Sävelet nousevat ylös ylös ylös pitkin kattoa ja jäävät kaikumaan, kun olemme jo lopettaneet. Siinä hetkessä elämä on hyvä ja kaunis.