Little miss sunshine

Little miss sunshine oli tänään "lulu". Hänessä on paljon draamaa ja suuria tunteita. "Olen lulu, ikkee" hän tiedottaa siltä varalta, ettei joku olisi huomannut. Mahtavaa on huomata, kuinka hänen tunteenpurkauksensa ovat yhteydessä matalaan verensokeriin. Kun hänet saa syömään, ei ole enää ollenkaan niin lulu. Alan oppia jotain ennakoimisesta lapsen kanssa.

Heräsimme tänään aikaisin, viedäksemme teinin kouluun. Maissi ei ehtinyt syödä puuroa ennen lähtöä, eikä se maistunut hänelle kotiinpaluun jälkeenkään. Meidän piti mennä kaupungille leikkipuistoon johonkin perhekahvilaan, joka on torstaisin. Kerroin ehdoksi puolikkaan puuroannoksen syömisen, muuten ei mennä. Ei menty. Kiitin viisauttani siinä vaiheessa, kun draamakuningatar nyyhki luluaan pihalla, ei halunnut sisälle eikä ulos, ei leikkiä eikä haravoida, ei syödä eikä tehdä muuta kuin maata äksänä. Ne x-lähdöt julkisista tapahtumista koen jotenkin noloina. En tiedä osaatteko te muut suhtautua niihin fiksummin kuin minä. Ajattelen, että koska olen lastensuojelussa töissä, minun lapseni pitäisi osata käyttäytyä jotenkin muutenkin kuin vain raivopäisenä apinana? Että minulla pitäisi aikuisena olla jotain kykyä kasvatukseen ( myöskin edellisenä ammattinani kasvatuksen puolelta) ja lapsen ohjaamiseen. Olen viime aikoina pyrkinyt panostamaan juurikin tähän ennakoimiseen, sen hahmottamiseen miten lapseni reagoi väsyessään, jonkun kivan jutun päättyessä tai ollessaan nälkäinen. Joskus ennakointi auttaa, asioiden selittäminen etukäteen ja se, että on evästä taskussa. Ja silloin kuin ei auta, minä vain kannan hänet autoon.

Miksiköhän sillä on mitään väliä, mitä muut ajattelevat? En koe olevani herkkä toisten mielipiteille noin yleensä. Vanhemmuus on jotenkin arempi asia, kuin vaikka oma tapa tehdä työtä tai oman persoonan ärsyttävyydet. Toisaalta en edes usko, että kukaan jaksaa kovasti mitään ajatella. Itse toivon aina mielessäni voimia ja jaksamista, jos joku joutuu vaikka kaupassa käymään tahtojen taistelun uhmaikäisen kanssa. Tunnen empatiaa, en ylemmyyttä. Toisaalta se on myös lohdullista nähdä, että muutkin vääntävät. Kaikki vääntävät jossain asiassa. Vanhemmuudesta ei taida selvitä läpi tennarit likaantumatta. Tai sitten on ollut jossain ihan väärässä paikassa.

Tykkään susta niin että halkeen

Tänään herättiin typyn kanssa vasta ennen kello yhdeksää. Hän kömpi kainalooni ja sanoi "moi äiti", omalla hyväntuulisella tavallaan. Voiko päivä paremmin alkaa? Köllöttelemme aina hetken heräämisen jälkeen, juttelemme unista ja päivän asioista. Vielä ei ole kiire nousta ja lähteä.

Aamupalan jälkeen lähdimme kauppaan ja asioille. Maissi on ihana lapsi siitä, että hän on peruspositiivinen ja ilahtuu pienistä asioista. Kivaa, hän huutaa kun lähdetään kauppaan. Hänen mielestään se on retki, minne lähdetään autolla. Bussi on ilahduttava näky moottoritiellä. Kaunni imma, hän sanoo näinä räntäisinäkin päivinä, kun tuulee niin, että tukka lähtee päästä. Eilen hän sai riemukohtauksen kun tulin töistä ja sanoin, etten mene enää tällä viikolla töihin. Hypimme piirissä pelkästä ilosta. Tänään hän kertoi hänelläkin olevan papaapäivä, kun minä en mene töihin.

Rakastan hänen iloaan ja huumorintajuaan. Hänellä on selvä komiikantaju ja hän ymmärtää huvittavien asioiden merkityksen. Hän kiukkuaa ja raivoaa tietysti, ja on vanhempiensa ikään nähden välillä hermostuttava touhupeppu, mutta suurimman osan ajasta hän on iloinen höpöttäjä. Tänään kaupassa oma komiikan tajuni oli koetuksilla, kun menin heti prisman porttien sisäpuolella ostamaan hänelle vappupallon ja teinitytölle ison skootterin mallisen pallon. Ne sai tosi kätevästi kiinni kärryyn, mistä ne hulmusivat koko ostoskierroksen ajan kaikkien tiellä. Minua alkoi naurattaa ihan hulluna, kun tajusin miten hölmöltä näytin. Ostoskärry pursusi vaippoja, perunoita, maitoja, foliovuokia, vappupalloja ja kaksivuotiasta, joka huusi kurkku suorana äitiä, jos hävisin hetkeksi näkyvistä. On päiviä, jolloin olen kyllä oman elämäni komedienne, ihan tahtomattanikin.

Eräs ystäväni oli facessa kysellyt kavereiltaan, mistä he haaveilevat. Kaverit kirjoittivat kivoja ja hauskoja haaveita. Ajattelen, että haaveet ja unelmat kertovat meistä valtavasti. Kevyinä, hassuina, koskettavina tai syvinä ne kertovat jotain olennaista. Yritin keksiä jonkun painokelpoisen haaveen hänelle jaettavaksi, mutta en halunnut jakaa niistä yhtään. Jos sanon miten ajattelen, että olen toteuttanut tai saanut suurimman osan ikiaikaisista haaveistani, se kuulostaa leuhkimiselta. Niin se kuitenkin on. Elämäni suurin haave on ollut oma lapsi, saada olla äiti. Sitä edeltävä haave saada itselle äiti on toteutunut siltä osin, että minun elämässäni on monia äitihahmoja ja nyt ensimmäistä kertaa elän äitisuhteessa, vaikka itse olenkin se äiti. Kun olen äiti Maissille, olen sitä myös itselleni. Kuulostaa tylyltä, mutta äiditön ihminen haaveilee aika perusjutuista, siitä, että on jollekin ehdottoman rakas. Että on ihmisiä, jotka rakastavat minua aina. No matter what.

Vapauden kutsu

Tänään haaveilin molin sivuilla kovapalkkaisista töistä, joiden vuoksi joutuisin muuttamaan Helsinkiin. Sitten haaveilin ulkomaankomennuksista, minne lähdettäisiin koko perhe. Miettikää, enää kolme ja puoli vuotta ja meitsi elää ydinperheessä? Kun laskee asian noin, ei yhdet rippijuhlat juuri purista. Minä olen elänyt aikaa, jolloin laskuri näytti 13 vuotta vapauteen. Kolme ja puoli vuotta on ihan hiton paljon vähemmän. Freeeeedooooooommm.....

Tämä uusperhevalitukseni ja samanaikainen ydinperheylistykseni on nyt luonteeltaan julistavaa ja kasvatuksellista, sillä vaikka avioero voi tuntua hyvältä ratkaisulta ja voi kuvitella, että uusperhe-elämä siitä sitten vaan lunkisti lähtee sujumaan, niin kuulkaa kyllä on myös toisenlaisia vaihtoehtoja. Ellei vaitiolovelvollisuuteni minua ankarasti velvoittaisi, niin kertoisin kyllä millaisia pölkkypäitä tässä maailmassa on ja lisääntyy. Voin kuitenkin ehkä ohjeistaa joillakin vaaran merkeillä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, ennen kuin lähtee uusperhettä rakentamaan.

1. Uusi onni kertoo jo ekoilla treffeillä ex-puolisonsa oleva rahanahne narsisti. (Se voi pitää paikkaansa, mutta normaali ihminen tajuaa, miltä se kuulostaa ja kertoo vasta, kuin oikeasti on sen aika.)
2. Uusi onni ei ole sovussa lastensa vanhemman ja tämän mahdollisen puolison kanssa. He eivät pysty sopimaan mistään käytännön asiasta asiallisesti tai olemaan samassa paikassa ilman helvetillistä hulabaloota. (Tämä saattaa johtua siitä, että ex-puoliso on rahanahne narsisti, mutta todennäköisempää on, että he ovat molemmat rajattomia sekopäitä, jotka eivät ole vielä selvinneet erostaan.)
3. Uusi onni tai hänen ex-puolisonsa on rahanahne narsisti. Luultavasti huomaat tämän myöhemmin kuin ennemmin, mutta ei ole liian myöhäistä. Run Forrest run!

Mietin taas tänään töissä, että olisi niille kylteille käyttöä. Niistä voisi tehdä myös palautekortit tapaamisille. "Kuule, tämä meni musta nyt niin hyvin, että sanoisin sulle että lopeta tuo vinkuminen, tai et ikinä enää saa seksiä. Keneltäkään. Ikinä. Pikkumaisuus on kuule kaikkein epäseksikkäintä tässä maailmassa. " Ja sitten taas kyllä olisi käyttöä sille paikallinen lastenvalvoja suosittelee-badgellekin, minkä saisi liitettyä suoraan profiilikuvaansa nettideittisivustolle. Koska on niitäkin, se on ihanaa. Sellaisia kunnollisia isiä ja äitejä, jotka toivovat ex-puolisolle hyvää ja kaikkea kohtuullista ja miettivät vaan, että miten tästä nyt kaikki parhaiten selviäisi ja miten lasten olisi parasta. Suosittelen <3

Note to self

Jatkan edellisen motkotukseni rauhoituttua saman aiheen pohdintaa. Joka on lukenut minun blogiani hamassa menneisyydessä, tietää, että on ollut monenlaista alamäkeä ja suonsilmää tällä rintamalla. Siihen nähden en voi todellisuudessa valittaa eläväni minkäänlaisessa uusperhehelvetissä. Teini on kultainen ja ihana, ei ollenkaan normiteini. Hänen äitinsä on saavuttanut jonkinlaisen henkisen tasapainon,  eikä teinin isä ole enää hänen ensimmäinen mieleen tuleva riitakumppani. Vuosiin asioita ei ole enää käsitelty oikeudessa ja voi sanoa asioiden sujuvan hyvin, vanhemmat soittelevat toisilleen tarvittaessa ja tarkistavat tilanteen, kuten teinin kanssa pitääkin. He ovat löytäneet oman tapansa olla yhteistyössä vanhempina ja olen siitä tosi iloinen.

Tämä kaikki olisi täydellistä, ellei  minua olisi. Jostain syystä olen kivenä teinin äidin kengässä ja huomaan sen tällaisissa tilanteissa. Minun läsnäoloni on liikaa eikä minun toivota osallistuvan oikein mihinkään. Läheskään aina en osallistukaan. Itse ajattelen, että meillä voisi olla paljon yhteistä, vaikka emme olisikaan ystäviä. Rakastamme samaa teini-ikäistä tyttöä, joka on meidän kummankin lapsen isosisko. Minun rakkauteni hänen lapseensa on kuitenkin jollain tavalla ei-toivottua, vaikka onkin selvää, että minun kuuluu kohdella tytärtä rakastavasti ja hyvin. On itsestäänselvyys, että toimin kuin hyvä vanhempi, mutta samalla minulla ei ole lupa olla minkäänlainen vanhempi. Näin koen. Teinin äiti on ollut aikanaan minun paikallani, miehen esikoisen uusvanhempana ja se ei mennyt kovinkaan hyvin. Nuori mies ei siedä teiniä edelleenkään siitä syystä, että tämä muistuttaa ulkoisesti äitiään, vaikka palvookin Maissia. Nuorisolla ei ole toistensa puhelinnumeroa eivätkä he ole toistensa fb-kavereita. Se on surullista. Näin ollen ihan itsestäänselvää se rakkauden osoittaminen ilman minkäänlaista asemaa ei pitäisi olla.

Mitä siis teen? Kuten aina, keskityn omiin asioihini. Elän omaa elämääni. Rakastan teiniä siten miten rakastan joka tapauksessa, mutta muistan olla odottamatta mitään. Muistan luopua kaikesta suorittamisesta, sillä se luo vain puitteet katkeroitumiselle. Annan itsestäni ja ajastani iloisesti, en odottaen mitään takaisin. Annan tilaa. En puutu vanhempien ratkaisuihin tai kasvatukseen. Se on helpottavaa, kunhan vain muistaisin sen. Täytyy tehdä siitä iso muistilappu.

Edit. Tuli mieleeni sellainenkin vaihtoehto, että ehkä minä olen vain teinin äidin mielestä hiton ärsyttävä ja ikävä ihminen? Siis sellainen blaah, boring ja so last season yhdessä pulleassa ja tyylittömästi puetussa paketissa? Mutta sitten tajusin, että ei. Ei se siitä voi johtua. Vaikka olenkin kaikkea tuota edellä mainittua, minä olen silti ihana.

Uusperhehelvetit

Kyllä minä taas sanon näistä uusperheasioista. Älkää hyvät ihmiset menkö elämään uusperheessä. Ne ovat kyllä yksiä penteleitä kaikki. Jos minulle joku viisas olisi sanonut, että älä lähde tähän (en olisi uskonut) niin kyllä olisin jo kaukana.

Otin päivän kierrokset lähestyvästä rippikoulukaudesta. Teinityttö aloittaa pian rippikoulun ja konfirmaatio menee ensi vuoden puolelle. Aloitusmessuun tuli kutsu, mutta eikö siitäkin perkeleestä tule ongelma, ketkä kaikki voivat osallistua. Messuun. En ole tunkemassa valloittavaa persoonaani yhteenkään Vanhempain iltaan, jotka on tarkoitettu Biologisille Vanhemmille, eivät niille lapsen elämään ajautuneille surkimuksille, jotka vain ruokkivat, kuljettavat tai kuuntelevat. Mutta olisin halunnut osallistua messuun (koska kuitenkin käyn messuissa muutenkin, toisin kuin Biologiset Vanhemmat ja koska olen itse pitänyt työkseni noin kolmekymmentä rippikoulua) mutta vedettyäni asiasta kierroksia (sisäisesti) (ja nyt tässä) en todellakaan mene yhteenkään messuun koko kaupungissa sinä päivänä. Voin rehellisesti sanoa teinin rippikoulun olevan merkityksellisin juuri minulle tässä uusperheyhtymässä. Äitinsä ei kuulu kirkkoon ja isänsä suhtautuu liikutuksella jo lastensa urheilukilpailuihin. Apuani kuulemma tarvitaan juhlavalmisteluissa, kakkupuolella varmaankin, mikä on kiva. Ja yhteiset juhlat on tulossa, heillä kotona. Isäpuoli (joka on tosi kiva) laittaa ruoat. Mutta tämä kaikki herättää eloon haavan, mikä on oikeastaan vain minun ongelmani eikä kenenkään muun.

Vuosikaudet ajattelin, että minun kuuluu rakastaa mieheni lapsia kuin he olisivat omiani. Vasta kun Maissi syntyi, se sumu haihtui päästäni ja tajusin, ettei se ole koskaan mahdollista. Toisen lasta ei voi rakastaa kuin omaansa. Voi kuvitella kyllä ja lähelle pääsee tilanteessa, jossa lapsi on äiditön tai vailla aikuista. Minun perheeni lapset eivät ole äidittömiä, heillä on molemmilla hyvät ja heille läheiset äidit. Minulle ei ole tilaa äitinä, mutta isän puolisona kyllä, heidän pikkusiskonsa äitinä, heidän elämässään sivuhenkilönä, sellaisena kivana, joka huolehtii, kuljettaa, ruokkii, on tapetissa ja apuna, jos tarvitaan. Se on aivan fine, kunhan vain muistan paikkani. Kunhan en ajattele, että tämä rippikoulu koskettaa minua millään tavalla. Kunhan en kuvittele, että minun sukuani kaivataan paikalle. Kunhan en innostu mistään, tallaa kenenkään varpaille, omi näitä juhlia.

Kiitos Jeesus, että minulla on oma biologinen lapsi, jonka rippijuhlia saan jo nyt suunnitella ja keskustella ystävien kanssa, minne päin Suomea hän menee riparille. Kiitos elämä ja universumi, että minulla on tuo pieni ihminen, jolle saan olla äiti koko sydämestäni ja jokaisella solullani. Se on parasta mitä tiedän, parasta koko elämässäni. Ilman sitä tunnetta tämä perhe olisi minulle edelleen uusperhehelvetti.

Ahneudesta

Olen törmännyt ilmiöön, joka on minusta hämmästyttävä. Ihmiset, jotka varastavat kirpputorilta. Olen jotenkin ihan pöyristynyt asiasta. Minulla on vielä tämän viikon lauantaihin kirppispöytä lasten kirpulla ja hintani ovat mielestäni hyvin kohtuulliset. En näe järkeä siinä, että vie kirpparille käytettyä tavaraa, joista pyytää ylihintaa. Oletan, että moni muukin kävijä ostaa kun halvalla saa. Tänään huomasin useita juttuja puuttuvan, joita ei näy tilityksessä. Oikeasti, kuka varastaa euron leggarit?

Onkohan kirpparivaras samaa ihmisrotua kuin sellainen, joka nostaa etuuksia, joihin ei ole oikeutettu? Tai sellainen, joka tienaa tosi hyvin, mutta ei halua maksaa lapsensa harrastuksia? Tai sitä lajia, joka vaatii kohtuuttomia elatusmaksuja ex-puolisolta, silläkin uhalla, että tämä ylivelkaantuu? Välillä ihmettelen sitä, miksi ihmiset toimivat väärin vain siksi, että se on mahdollista. Mikään systeemi ei ole aukoton. Mutta vaikka löytää jonkun porsaanreiän ja voi, ei aina pitäisi.

Jokin aika sitten törmäsin itämaiseen viisauteen "Helvetin portteja ovat himo, ahneus ja viha." Olen miettinyt sitä paljon, kuinka totta se on. Ihminen, joka hallitsee himonsa eikä ahnehdi tai vihaa, on epäilemättä hyvillä jäljillä. Itselleni ahneus on näistä kolmesta vähiten haastava, siksi voin jeesustella ihmetellen sitä. On paljon asioita, mitä haluaisin, mutta en voi saada. Tiedän silti olevani hyvin etuoikeutettu, kun voin tässä kohdin tulla toimeen osa-aikatyöllä ja saan hoitaa omaa itse lastani. Nämä päivät ovat paljon arvokkaampia kuin mikään, mitä rahalla saa.

Sateinen sunnuntai

Lapsi nukkuu, toinen on treeneissä ja mies häntä hakemassa. Ruoka on tulilla, istun hetken tässä. On lyhyt hetki, joka on vain minun eikä kukaan pyydä minulta mitään.

Eilen kuskasin teiniä treeneihin ja kävin odotellessa asioilla. Varastin puoli tuntia aikaa Asioiden Hoitamisesta ja istuin kahvilassa. Join kahvia ja kirjoitin, ajattelin vapaita ajatuksia.

Minusta on kummallista se, miten kerroksellinen elämä on. Että yhtä aikaa olen sama ihminen kuin 20 vuotta sitten ja kuitenkin eri ihminen. Ja sama, kuin se, jollaiseksi tulen mahdollisessa seuraavassa 20 vuodessa, vaikka silloinkin muutun. Tämä sama ihminen on elänyt niin monenlaista elämää. Ja mitä kaikkea on vielä edessä? Kun rakastan lastani, hän on sama ihminen, kuin hän olisi kuvitteellisen 90 vuoden kuluttua. Muistaako hän minun rakastaneen häntä, kun hän oli kaksivuotias? Vaikka huudan hänelle ja raivoan välillä niin, että savu nousee päästä, tunteeko hän rakkauden itsessään? Osaanko rakastaa häntä tarpeeksi ja oikein, niin että se rakkaus on kuin lämmin peitto, minkä hän voi kietoa mieleensä? Että mitä tahansa tapahtuu, hän on rakastettu.

Vaikka minulla ei ole kokemusta äidin rakkaudesta, kuin pieninä kerättyinä palasina, minulla on kokemus siitä, että isä rakastaa. Että isä on ylpeä minusta, että saan kaiken anteeksi, että olen hänestä ihana. Ja että minun isäni on hieno mies, josta minä olen ylpeä. Se on hyvä tunne. Rakastaa ihmistä, josta on ylpeä.

Ihan hitokseen maanantai

Tiedättekö, kun joskus on ikävä jotain ihmistä, ketä ei oikeasti edes tunne? Minulla on ikävä Antti Holmaa. Kertoo jotain tästä päivästä.

 Olin varannut kirpparipöydän/hyllyn lähiseudun lastenkirpparilta ja suunnittelin aamusella asettelevani sinne tavarat esiin Maissin viihtyessä kirpparin lasten nurkkauksessa. Väärin. Maissi viihtyi kaikkialla paitsi leikkinurkkauksessa ja voitte arvata kuinka näppärää on viritellä hälyttimiä ja henkareita ja hintalappuja samalla kun hyllyjen välistä vahtii elohopean tavoin liikkuvaa kaksivuotiasta. Operaatio kuitenkin kannatti, sillä kirppari-kallen mukaan olen jo neljä euroa voitolla. Ja kaikkein parasta tietysti on päästä tavaroista eroon.

Miehellä oli tänään syntymäpäivä, jota juhlimme eilen kolmestaan ulkona syömällä ja lahjomalla häntä. Tänään minulla ei ollut  mitään ylläriä suunniteltuna. Tosi laimeaa. Olisin ihan kypsänä hänen tilanteessaan. Ei syntymäpäivää oikeasti voi juhlia vääränä päivänä ja jättää huomioimatta oikeana päivänä.

Valitin anopille surkeuttani, kun hän tuli hoitamaan Maissia lähtiessäni töihin. Olen koko ajan väsynyt ja alakuloinen, minua särkee epämääräisesti enkä vain jaksa yhtään mitään. En kertonut hänelle, mutta tuntuu kuin pidättäisin itkua koko ajan. Tiuskin Maissille, mikä on pahinta kaikessa. En tiedä kuinka kääntää tämä laiva.

Kohti viikonloppua

Hetken rauha, iso muki kahvia, spotifyn Hot Country ja hiljainen keittiö. Olimme aamun kaupungissa Maissin kanssa, Hulluilla päivillä. Saimme täsmäostettua Talon Miehelle synttärilahjan ja aivan liian monta paitaa Maissille, uudet kevätkengät ja collarit myöskin Maissille. Hän oli niin tyylikäs, olisittepa nähneet. Hänellä on musta villakangastakki, tuubihuivi ja suloinen myssy, jossa rusetti. Vaikka hän on omani, hän on syötävän suloinen lapsi. Olin päättänyt, että menemme stockalle ilman rattaita, jotta hän saa kävellä myös. Kävelyn jaksaminen ei ole ongelma, mutta hän ei aina suostu pitämään kiinni kädestäni ja tekee pieniä pyrähdyksiä. Olen vannonut itselleni, etten koskaan päästä häntä silmistäni väkijoukossa. Työni vuoksi tiedän liian hyvin, mitä syötävän suloisille pienille tytöille voi tapahtua. Stockalla hän oli vieressäni, kun etsin hänelle sopivaa paitaa. Sekuntia tai kahta myöhemmin häntä ei enää ollut. Seurasi hetkellinen pimeys aivoissani, kun yritin käsittää minne hän hävisi. Pikainen tähystys joka suuntaan; ei jälkeäkään. Mikä järkyttävä tunne. Samalla kun mietin, ettei hän oikeasti voi hävitä sekunnissa pois lastenosastolta, tajusin hänen pujahtaneen keltaisen muoviverhon taakse myyntikorien alle. Kurkistaessani sinne alas siellä ryömi pieni, mutta hyvin tyylikäs ja pölypalleroinen punatukkainen tyttö.

Kävimme onnistuneen shoppailun jälkeen lounaalla kuoroystäväni ravintolassa ja sielläkin hän jaksoi käyttäytyä aivan kohtalaisesti. Mahtavaa, kun hänen kanssaan voi jo tehdä normaaleja asioita ja olla ihmisten ilmoilla? Lounaspaikassa oli kuitenkin paha puute Maissin mielestä, siellä ei myyty pullaa. On pulla-aika, hän totesi eikä auttanut muu kuin ajaa kotiin leipomon kautta. Nyt hän nukkuu toivottavasti vielä hetken, minä alan siivota ja valmistautua viikonloppuun. Talon Mies on ylitöissä viikonlopun, mikä tarkoittaa lorvehdintaa ja hengailua meille muille. Sounds like a plan. Hyvää viikonloppua murut!

Maalaistyttöjä

Juteltiin tänään naistenillassa oman näköisestä elämästä; miten tärkeää on kokemus siitä, että elää aidosti ja itselleen rehellisesti. Krooninen ristiriita oman itsensä kanssa sairastuttaa ihmisen, näin väitän. Ja miten toisaalta olosuhteita ei aina voi valita, mutta silloinkin oman suhtautumisensa voi. Onko uskollinen itselleen ja omille arvoilleen?

Silitän juuri kirpparille meneviä vaatteita, minä joka en silitä kuin tyynyliinat. Rakastan sileitä tyynyliinoja. Kirppari-ihminen en ole, mutta koska olen aina rahapulassa ja vähät tuloni käytän Maissin vaatteisiin, koetan laittaa rahan kiertämään takaisinkin. Luulin, että lapsen myötä oppisin kirppari-ihmiseksi mutta not. Voin käyttää ystävien vanhoja vaatteita tai heidän lastensa vaatteita Maissilla, mutta en kykene ostamaan mitään kirpparilta. Toivottavasti joku kykenee kuitenkin ostamaan näitä mekkoja ja muita ihanuuksia. Olin säästänyt Maissin vaatteita pikkukakkosen varalle, mutta se aikaportti sulkeutui vuodenvaihteessa. Teen tilaa uusille unelmille luopumalla äitiys- ja vauvavaatteista. Silittäessäni mietin, kuinka onnellinen olin pukeutuessani näihin vaatteisiin tai pukiessani niitä Maissille. Minä, joka en enää uskonut saavani lasta. Muistan mahassa möyrivän muukalaisen ja kireän mahan, jota silittelin. Jatkuvan rukouksen, että tämä raskaus päättyisi elämään ja iloon. En osannut edes aavistaa, kuinka paljon iloa hän toisi. Vaatteiden mukana lähetän siunauksen seuraavalle mahalle, jonka ne peittävät.

Minulla on pahe, jota en julkisesti tunnusta. Nyt kun olen spotify-ihminen, kuuntelen erilaisia kantrikokoelmia. Rakastan kantrimusiikkia. Mies häpeää minua, lapseni varmaan myös kun alkaa ymmärtää, että se on junttimaista ja noloa. Ajaisin lava-autolla, jos minulla olisi varaa sellaiseen. Minulla on maalainen sielu, joka elää hengittää syvimmin peltoaukean reunassa. Olen erakko, joka kaipaa vain omia ihmisiään. Olen valitettavan junttimainen ja kaukana sulavasta. Käännyn katsomaan jokaisen ohiajavan auton perään, nähdäkseni kuka se oli. Kun vien lapseni kaupunkiin, hän hihkuu innosta nähdessään ihmisiä. Ei näy ihmisiä siellä, missä me asumme.

Kuunnellessani taas Hot Country-soittolistaa ja silittäessäni olen miettinyt, onko näin hyvä? Olenko minä totta? Oppiiko Maissi tuntemaan minun sisimpäni rehellisesti? Opinko minä tuntemaan hänet? Ainakin meillä on aikaa olla yhdessä. Rahaa ja lava-autoja tai ei, mutta meillä on aikaa.

Bloggaamisesta

Olen miettinyt taas viime aikoina bloggaamista, mitä se minulle merkitsee. Olen lukenut blogeja ehkä 10 vuotta, ehkä enemmän. Ensimmäinen blogi jota rakastin, oli Dallaspulla. Oli uskomaton tunne itkeä ja nauraa ääneen lukiessaan, samaistua ja ihailla taitavaa kirjallista ilmaisua. Kirjoittanut omia blogeja olen lähes yhtä kauan. Ystäväni Miin kanssa meillä oli salainen blogi, jonne teimme ravintola- ja kulttuuriarvosteluja. Kuolleen ystäväni kanssa meillä oli laihdutusblogi Fatcamp. Kun muutin pois pääkaupunkiseudulta, aloitin oman avoimen, mutta anonyymin blogin. Sen kautta tutustuin moneen upeaan ihmiseen, joiden blogeja luen edelleen ja joista on tullut ystäviä myös tosielämässä. Siinä tilanteessa, muutettuani näille syrjäisille rannikkoseuduille ja ollessani yksinäinen, blogimaailmasta tuli minulle ystävällinen ja kodikas maailma. Sain hyväksyntää tilanteessa, joka oli rankka ja tulin nähdyksi omana itsenäni.

Joskus olen haikea siitä muutoksesta, mikä blogistaniassa on tapahtunut. En jaksa kritisoida kenenkään mainoksia, mutta blogiyhteistyöt ovat minusta tosi boring. En tarkoita mitään satunnaisia juttuja, vaan blogeja jotka ovat vain mainoskanavia. En jaksa lukea sellaisia. En ymmärrä kuitenkaan ilkeilyä ja piruilua, vaan vältän blogeja, joista en pidä. Ei ole pakko lukea, jos ei halua. Kaipaan kuitenkin sellaisia tavallisia, kiinnostavia, kauniita, hauskoja blogeja. Kaipaan sitä, että itken ja nauran lukiessani. On tietysti nämä oman tutun maaperän blogit, vanhat tuttavuudet, jotka tuntuvat ystäviltä, vaikka ei olla koskaan tavattu. Heidän kuulumisensa on aina pakko tarkistaa ja he kirjoittavat älykkäästi ja lämpimästi. 

Itselleni omat anonyymit blogit ovat olleet kuin päiväkirjoja, huomaan lopettaneeni muun kirjoittamisen niiden aikana. Lueskelin tänään vanhaa blogiani muutaman vuoden takaa. Vastaan tuli allaoleva kohta, joka kertoo ihmisistä, joista ilman blogeja en olisi koskaan tiennyt.

"Eilen keittiönpöytämme ympärillä istui ihmisiä, joihin olen tutustunut sanojen kautta. Olemme lukeneet toistemme sanoja, näkemättä kasvoja tai kuulematta ääntä. Olemme nähneet ensin toistemme sielut, sitten vasta ulkoisen habituksen. Se on edelleen minulle ihme; että nämä kauniit ihmiset ovat löytyneet elämääni sanojen takaa. En tiennyt, että olin heitä vailla. En olisi osannut etsiä.
Ja nyt kun he ovat siinä, tiedän, että näin piti tapahtua. Johdonkiemuroiden, näppäimistöjen, näyttöjen, kirjaimien, sanojen, ajatusten ja mahdollisuuksien keskeltä heidän oli tultava löydetyiksi. Heidän oli nähtävä minut, pysähdyttävä lukemaan sanojani.
Jostain kummallisesta syystä jännitän heitä vähemmän, kuin suurinta osaa tuntemistani ihmisistä. Olen jollain tavalla paljas heidän edessään. He ovat nähneet sieluni ja he ovat silti tässä."

Reipashenkistä keskiviikkoa

Tänään päätin reipastua, mutta se loppui aika lyhyeen. Peruin heti aamusta leikkitreffit koska Maissi oli mukamas yskäinen. (Yski ainakin kolme kertaa.) Ettei vaan nyt tartuta mitään. Tosiasia oli, että halusin jäädä kotiin yöpaita päällä katsomaan Emmerdalea. Mietin itsekseni, että jos leikkitreffien aikuiskaveri olisi myös oikeasti minun ystäväni, voisin sanoa hänelle että olen ihan poikki ja haluan vain maata selälläni ja katsoa emmistä. Hän on tosi kiva ihminen, mutta me emme ole sillä tavoin ystäviä, että voisin maata hänen sohvallaan, joten jäimme kotiin.

Yritin korvata tyttärelle sen, ettei hän taaskaan nähnyt muita natiaisia (näki tosin maanantaina perhekerhossa, joten olen ollut kohtuullisen hyvä äiti ainakin silloin) ja menimme ulos.  Mikä ihana lounatuuli ja lämpö? Tytär suhtautuu ilmoihin ihailtavan positiivisesti. Satoi vaaterissa tai paistoi, hän katsoo ulos ja sanoo "kaunni imma", aina yhtä ilahtuneena.

Ollessamme ulkona suunnittelin pihasaunan eteisremonttia ja puuvajan sisustamista. Haluaisin raivata sen ylimääräisestä romusta ja täyttää ainoastaan kuivilla puilla sekä tehdä sinne saunanlämmitysbaarin. Minusta se olisi jotenkin hauska. Oma pihasaunabaari. Eteisremontti taas tarkoittaa muovilattian vaihtamista lautalattiaksi ja seinäpintojen purkamista niin, että vanha hirsiseinä tulee esiin. Siitä voi tulla kiva tai sitten se on ihan katastrofi. Kolmas suunnitelmani koski pihakalusteiden öljyämistä, kun lopultakin olisi ollut riittävän lämmin. Kannoin yhden (jumalattoman painavan) puutarhatuolin ulos ja harjasin sen. Hain öljyn ja pensselin valmiiksi. Lähdimme sisään syömään eilistä nakkikeittoa ja sen jälkeen Maissi meni päiväunille. Kannoin puutarhatuolin takaisin varastoon.

Voiko ihminen väsyä jo pelkästä suunnittelun ajattelemisesta?

Jaksamisen kysymyksiä

Alustan tällä viikolla seurakunnan naistenillassa aiheesta jaksaminen arjessa. Jostain syystä aihe on ollut pinnalla itselläni viime aikoina. Sitä oli kuitenkin kiva tarkastella vähän kauempaa. Ajattelin lähestyä aihetta niin, että pyydän naisia miettimään, mitkä asiat heidän elämässään syövät jaksamista ja mitkä asiat taas antavat lisää voimaa. (Ihan sellaisen monikenttäanalyysin ajattelin teettää.) Tehdessäni omaa analyysiani aiheesta huomasin, että samat asiat päivästä riippuen sekä ottavat ja antavat. Se ei yllättänyt, mutta se kyllä, miten kuormittavalta tällä hetkellä vierauden kokemus tuntuu. Luulen toistuvasti asettuneeni tänne, juurtuneeni jollain tavalla. Mutta ei, aina oma törmääminen tähän vieraan heimon kulttuuriin jaksaa yllättää. Koen itseni vieraaksi ja oudoksi, ja se on rankka kokemus. Olla vääränlainen. Vääränlaisuus synnyttää minussa yksinäisyyttä ja se on tunne, jota harvoin koen.

Aavistan vähän minkä kulman takaa tämä kaikki lainehtii. Paastonajan päätin omistaa elämäni perheelleni, sekä nykyiselle että lapsuuden perheelleni. Olla käytettävissä ja jättää omat menot minimiin. En ole kuukausiin tavannut ketään ystävääni eilistä lukuunottamatta, jolloin aloitin horjuvat askeleet takaisin kohti yhteyttä.  Olen solahtanut siihen vanhaan koloon, joka on tuttu jo lapsuudestani: olen olemassa muita varten ja muiden ehdoilla. Ja vaikka luopuisin kaikesta omasta ja lakkaisin hengittämästä, olen silti uhka ja vääränlainen.

Takaisin elämään palaaminen on kivuliasta. Ikävöin kohtaamista, mutta en uskalla sanoa mitä ajattelen tai toivon, koska pelkään romahtavani. Ikävöin ystäviäni ja ikävöin itseäni.

Onneksi on kevät. Se antaa luvan aloittaa alusta, synnyttää uutta, olla kepeä ja vain imeä itseensä valoa ja aurinkoa. Täältä tullaan, pienin askelin. Kesään mennessä aion olla taas takaisin.