Little miss sunshine oli tänään "lulu". Hänessä on paljon draamaa ja suuria tunteita. "Olen lulu, ikkee" hän tiedottaa siltä varalta, ettei joku olisi huomannut. Mahtavaa on huomata, kuinka hänen tunteenpurkauksensa ovat yhteydessä matalaan verensokeriin. Kun hänet saa syömään, ei ole enää ollenkaan niin lulu. Alan oppia jotain ennakoimisesta lapsen kanssa.
Heräsimme tänään aikaisin, viedäksemme teinin kouluun. Maissi ei ehtinyt syödä puuroa ennen lähtöä, eikä se maistunut hänelle kotiinpaluun jälkeenkään. Meidän piti mennä kaupungille leikkipuistoon johonkin perhekahvilaan, joka on torstaisin. Kerroin ehdoksi puolikkaan puuroannoksen syömisen, muuten ei mennä. Ei menty. Kiitin viisauttani siinä vaiheessa, kun draamakuningatar nyyhki luluaan pihalla, ei halunnut sisälle eikä ulos, ei leikkiä eikä haravoida, ei syödä eikä tehdä muuta kuin maata äksänä. Ne x-lähdöt julkisista tapahtumista koen jotenkin noloina. En tiedä osaatteko te muut suhtautua niihin fiksummin kuin minä. Ajattelen, että koska olen lastensuojelussa töissä, minun lapseni pitäisi osata käyttäytyä jotenkin muutenkin kuin vain raivopäisenä apinana? Että minulla pitäisi aikuisena olla jotain kykyä kasvatukseen ( myöskin edellisenä ammattinani kasvatuksen puolelta) ja lapsen ohjaamiseen. Olen viime aikoina pyrkinyt panostamaan juurikin tähän ennakoimiseen, sen hahmottamiseen miten lapseni reagoi väsyessään, jonkun kivan jutun päättyessä tai ollessaan nälkäinen. Joskus ennakointi auttaa, asioiden selittäminen etukäteen ja se, että on evästä taskussa. Ja silloin kuin ei auta, minä vain kannan hänet autoon.
Miksiköhän sillä on mitään väliä, mitä muut ajattelevat? En koe olevani herkkä toisten mielipiteille noin yleensä. Vanhemmuus on jotenkin arempi asia, kuin vaikka oma tapa tehdä työtä tai oman persoonan ärsyttävyydet. Toisaalta en edes usko, että kukaan jaksaa kovasti mitään ajatella. Itse toivon aina mielessäni voimia ja jaksamista, jos joku joutuu vaikka kaupassa käymään tahtojen taistelun uhmaikäisen kanssa. Tunnen empatiaa, en ylemmyyttä. Toisaalta se on myös lohdullista nähdä, että muutkin vääntävät. Kaikki vääntävät jossain asiassa. Vanhemmuudesta ei taida selvitä läpi tennarit likaantumatta. Tai sitten on ollut jossain ihan väärässä paikassa.
Musta tuntuu usein, etten omien lasteni kanssa tiedä höykäsen pöläystä hyvästä kasvatustavasta. Olen usein ihan sormi suussa, että mitähän tässä pitäisi tehdä. Kummallista, kun nää neljä muuta olen ihan hyvin saanut kasvatettua omasta mielestäni...
VastaaPoistaRaivopääapinakohtauksiin ei auta mikään, ainakaan tietääkseni. Mun mielessä on sankariäiti, joka rauhallisesti kassalla pakkasi tavarat ja otti muksunsa sen jälkeen mukaansa, vaikka korvat soivat kaikilla mukelon pidettyä hirveän mökäkonsertin. Respect!
Mä ihailen (= jäljittelen) kanssa sellaisia teräshermoisia ihmisiä, jotka vaan jatkaa rauhassa pakkaamista. Mutta mulla kyllä puna nousee ja hiki valuu, vaikka puhuisinkin rauhallisesti ja pakkaisin tavaroita. Saatan kyllä työntää karjalanpiirakan suuhun, sekin vaimentaa joskus. Mutta noi on niin koettelemuksia kyllä.
Poista